Tuntuu, etten oo taas aikoihin kirjoitellut mitään oikeita juttuja. Toisaalta tuntuu myös, etten oikein osaa enää ees kirjottaa. On niin paljon, mitä haluais sanoa, muttei oikein tiedä miten ja missä välissä niin ne sitten helposti jää.. Joten mennään vaan suoraan asiaan!
Muutin just Helsinkiin kesäksi. Ja nyt silleen kunnolla, että mulla on oma yksiö Kalliossa. Se viime kesän ees taas huitelu ja matkalaukussa kamojen roudaaminen oli tavallaan ihan mahtavaa ja hyvä kokemus, mutta aika paljon mielummin oon nyt ihan vaan aloillani.. Ei sillon jotenki ehtiny ees hengähtää ja nauttia Helsingistä rauhassa.
Seurustelen. Tää on sinällään hassua, koska en oo sanonu tai tuonu tätä muutenkaan esille missään, mutta ei tää mikään ihan uusikaan juttu ole. Käytännössä ollaan nyt 8kk asuttu saman katon alla, vaikka virallisesti ei yhdessä asutakaan. Se on vaan jotenkin niin koomista aina kun kerron jollekin silleen tyyliin "oltiin siellä poikaystävän kans" ja kaikki on silleen waaait a second mitä just sanoit :''D Ja siihen perään tulee yleensä jotain "mietinki, ettet oo vissiin blogissakaan sanonu". Siitä huomaa miten hassua se on, että ihmiset on tavallaan yllättyneitä, koska blogissa ei oo ollu mitään ja helposti ajatellaan, että eiköhän blogia lukemalla oo ainakin suunnilleen perillä toisen elämästä. Ja kyllähän se tietyiltä osin pitääkin paikkansa, mutta ei se tosiaan oo koko totuus!
Saatan ottaa toisen koiran. Ja siis jos otan, niin se on parin viikon päästä.... Tää on vaan niin ristiriitanen asia, etten oikein pääse selvyyteen tästä itteni kanssa :D Oonhan mä jo pitkään tienny, että haluan Rockylle kaverin. Olin itseasiassa jo puolitoista vuotta sitten ottamassa pentua, mutta niitä syntyikin vaan pari ja halusin päästä valkkaamaan tai ainakin näkemään eroja pentujen välillä. Harkitsin ottavani nyt vuoden vaihteessa ja kävin jopa kahdesti Kajaanissa sen vuoksi. Oon käynyt katsomassa tosi monia eri pentueita, lueskellut kaikkea mahdollista ja selaillut koiranetistä jalostustietoja.
Pari viikkoa sitten kävin katsomassa pentuja, joista yks osui mun silmiin heti ja siinä ääneen ihastellessani kuulin, että se ois ainoa vielä vapaana oleva. Olin heti silleen ei helvetti se on menoa nyt.. Oon käyny katsomassa monia pentueita, mutta tunnen löytäneeni sen just mun pennun ja tietysti heti kun oon lähdössä muualle kesäksi. Ajattelin tän kuvion kaatuvan varmasti viimeistään siihen, ettei tähän kesäkämppään saa ottaa pentua. Mutta niin uskomatonta ku se musta itsestänikin on, tää kämpän omistaja sanoi, että tottakai saan ottaa pennun jos tää nyt tuntuu just siltä oikealta pennulta. Siis pakko arvostaa tällaisia tyyppejä, koska oishan se helpompaa olla vaan silleen "ei pentua sinne asuntoon" kuin ottaa riski, että jotain kävis ja toisaalta luottaa siihen, että tottakai korvaan sen jos jotain sattuisin käymään.
Se on varmaa, että haluan toisen koiran. Helpointahan se olisi kun mulla olisi oma piha, mutta siihen nyt saattaa mennä vaikka kymmenen vuotta ja haluan sen pennun kuitenkin ihan viimeistään muutaman vuoden sisään. Joten onko sillä väliä ottaako sen nyt vai vuoden päästä, varsinkin kun nyt eteen tuli sellainen pentu, josta mulle tuli se haluan just tän. Tää on jopa siltä samalta kasvattajalta, jolta meinasin ottaa sen pennun puolitoista vuotta sitten. Vaikka oon Helsingissä oon silti päivät kotona kun työtkin pystyn hoitamaan pitkälti kotoa käsin. Se on kuitenkin ehkä se isoin juttu, että on oikeasti aikaa sosiaalistaa ja kasvattaa pentua. Entä jos otan pennun vasta parin vuoden päästä ja just samaan aikaan oisin aloittamassa kunnon työt kasista neljään viidesti viikossa? Helpompihan se nyt olisi ottaa.
Osa musta ajattelee silleen "ota se!!! mitä ees mietit, hyvin kaikki sujuu" ja osa musta on silleen "nainen ootko ihan sekasin?? just kun arki sujuu hyvin ja helposti Rockyn kans meinaat ottaa pennun ja alottaa saman prosessin uudestaan????" Hhaha..
Eli siis tämän pienen vaahtoamisen jälkeen todettakoon sen olevan hyvin mahdollista, että parin viikon päästä meiän matkassa pyörii uusi pieni perheenjäsen.
Tajusin jotain itsessäni ja jaksamisessani ja sen vuoksi tuun varmaan päivittelemään somea jatkossa vähemmän. Enhän mä nytkään oo päivitellyt kovin aktiivisesti ja tää selittää sitäkin.. Snäppiä päivittelen kyllä kun se ei vie tilaa muulta jaksamiselta. Sinne voi vaan laittaa kaikkea, ei tarvi suunnitella tai tehdä niiden eteen mitään ja sitten ne vaan häviää sieltä. Ihanan helppoa ja yksinkertasta haha. Asioiden tajuamisen myötä yritän siirtyä ikäänkuin yksinkertaisempaan elämään jos sitä niin vois kuvailla. Mähän rakastan somea ja kuvia ja kaikkea, mutta ne on kuitenkin niitä ylimääräisiä juttuja, jotka voi ottaa mukaan vasta kun muut elämän osa-alueet on kunnossa :)
Kaikki on siis sinällään hyvin. Oon onnellinen ja elämäniloinen, mutta mua on jo pitkään pelottanut, että mitä jos masennun kunnolla joskus tulevaisuudessa jos en ala saamaan elämää kasaan pikkuhiljaa. Oonhan mä ollu väsynyt ja uupunut monta vuotta, mutta vasta nyt valottui, ettei se ehkä johdukaan mistään mitä on aina yritetty selvittää verikokeilla ja muilla. Eihän niistä ikinä mitään syytä ole löytynytkään vaikka kaikkea mahdollista on yritetty tutkia viimeiset viisi vuotta. Niihin on keskitytty varmaan siksi kun oon itse ollut vakuuttunut, etten oo masentunut vaikka sitä on kysytty useamman kerran. Monien vuosien aikana erinäisistä asioista on vaan tainnut kasvaa jonkinlainen uupumus, jota yritän nyt lähtä purkamaan tekemällä elämästä yksinkertaisempaa ja luopumalla "ylimääräisistä" jutuista. Rehellisesti sanottuna en oo saanut tehtyä kouluakaan tänä vuonna kahta kurssia enempää ja joka vuosi aikaisemminkin oon joutunut selvittelemään lääkärintodistuksin Kelalle miksi mun opinnot eivät ole edenneet vaikka haluaisin vaan ihan älyttömästi pystyä suoriutumaan kaikista "normaaleista" velvollisuuksista.. Kun en oo pystynyt hoitamaan kunnolla just esim koulua, oon ottanut paljon kaikkea "turhaa" hommaa ja täytettä elämään, jotta oon kokenut saavani kuitenkin edes jotain aikaan.
Hassua miten tajusin tämän kaiken vasta nyt, mutta kiitos siitä kuuluu tutulle psykiatrille jonka kanssa juttelin. Oon pyöritelly näitä asioita monia vuosia ja jutellut kaikesta useiden kymmenien ihmisten kanssa, mutta jotenkin tajusin tämän vasta tuon keskustelun tiimoilta. Tuntuu typerältä, miten näin päivänselvän asian on voinut jotenkin ohittaa. Oon aina vaan ajatellut sitä tyypillistä masennusta, että eihän mulla sellaista ole, mutta en jotenkin osannut ajatella, että mieli voi väsähtää ilman että elämänilo häilyy sellaisella tyypillisellä masennusmaisella tavalla. Äh, vaikea selittää.. Musta tuntuu, että oon tosi onnellinen elämästä ja kaikesta, mutta se tuntuu tosi pahalta kun en vaan jostain syystä jaksa ja pysty moniin asioihin, joihin pitäis pystyä ja joihin ihmiset tuntuu normaalisti pystyvän. Oon vältellyt näitä asioita (esim just se koulu) myös siksi, kun ne vaan muistuttaa siitä, että mussa on jotain "vialla" kun en pysty niihin asioihin vaikka haluaisin ihan hulluna.. Hmmh tästä koko stoorista huomaa taas sen, että kannattaa jutella ammattilaisen kanssa, vaikka tottakai läheisten ihmisten tuki, ymmärrys ja apu on älyttömän tärkeää! Monesti se ulkopuolinen näkökulmakin jo itsessään tekee paljon.
Nyt siis kesälle suunnitelmissa pääosin rauhassa hengittelyä, joogaa, Rockyn kanssa olemista ja ulkoilua, muutama kurssi koulua, kevyesti työhommia ja silloin kun oon saanut tehtyä oikeita elämälle tärkeitä asioita tuun hyvällä omatunnolla päivittelemään kuvia blogiin tai jotain muuta kivaa hömppää, joka on sitten ansaittua eikä vaan ahdista :) Nyt siis löytyi syy tälle someahdistuksellekin! Se ei oo siis johtunut pelkästään somesta itsestään vaan siitä, että oon täyttänyt sillä elämääni väärällä tavalla. Tiiättekö vähän silleen, että oon pitänyt itseni jaksamisen puitteissa kiireisenä somejuttujen kanssa, niin en oo kokenut oloani täysin saamattomaksi ja samalla oon voinut siirtää sivuun ahdistusta opinnoista, jotka eivät etene sekä pelkoa siitä, että entä jos en vaan jaksa/pysty käymään edes töissä normaalisti joskus tulevaisuudessa.. Toisaalta mua vähän jännittää päästää irti esim niistä elämää täyttäneistä somejutuista kun tykkään niistä ja kaikesta huolimatta ne on tuonu paljon iloa mun elämään. Että mitä jos nyt vaan jätän ne kivat, mutta "turhat" jutut ja jäljelle jää ne ahdistavat hommat, joista en vaan selviä..?
Pieniä juttuja kerrallaan, kokeilen nyt tätä elämän yksinkertaistamista ja toivotaan, että asiat lähtis helpottamaan sillä :) Kuvia mulla on valmiinakin luonnollisesti tosi paljon ja kyllä mä muutenkin tulen postailemaan, mutta halusin nyt kertoa kunnolla mitä tänne kuuluu, mitä asioita on meneillään ja että tiiätte miksi täällä ja instan puolella saattaa olla vähän hiljaisempaa!
Mutta ihanaa alkavaa kesää kaikille! Muistakaa nauttia ja ottaa tarpeeksi aikaa itsellenne ja niihin juttuihin, jotka on oikeasti merkittäviä elämän ja hyvinvoinnin kannalta<3
