sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Can you see me?




Kylmänä marraskuun viimeisenä päivänä tyttö seisoo rautatien vieressä katse lasittuneena. Lumihiutaleita putoaa taivaalta hänen kasvojaan kastellen, mutta hän tuskin huomaa sitä. Ajatukset ovat aivan toisessa paikkassa, aivan toisessa ajassa. Ohikulkijat katsovat häntä kiinnostuneena, mutta tytön kasvoilta ei ole luettavissa mitään tunteita, ei iloa eikä surua. Kävellessään tyttö näkee mielessään vastaan tulevan tuttuja kasvoja ja kääntää katseensa muualle. Kääntyy ja kävelee pois. Pian nuo joskus niin tutut kasvot alkavat jo näyttää vieraille ja tyttö toivoo unohtavansa ne ikiajoiksi. Kaikki ympärillä on vain tyhjää kehystä, jonka sisältö on pyyhitty pois. Ennen niin kauniit ja houkuttavat maalaukset on hävitetty, unohdettu. Silloin tyttö huokaisee ja tietää olevansa vapaa. Vapaa seuraamaan sydäntään sinne, minne sen kuuluukin johdattaa, vapaa suunnittelemaan uudet maalaukset juuri itsensä näköisiksi. Vasta silloin tyttö on valmis katsomaan maailmaa uusin silmin ja hymyilemään. Se aika ei kuitenkaan ole vielä.

Nyt tyttö yhtäkkiä hymyilee katkeransuloisesti suljetuin silmin. Hän on päättänyt jotain suurta. Hänelle itselleen suurta. Jotain, jonka vuoksi tyttö on valmis särkemään sydämensä vielä viimeisen kerran. Vain siten hän voi maalata itse oman maisemansa. Siitä ei välttämättä tule aikaisempaa näyttävämpää, mutta siitä tulee oikeanlainen. Tytölle sopivan mallinen ja värinen.

Aika ei ole vielä, mutta se on jo päätetty.




Mulla on nyt jotain niin mystistä liikkunut sydämen ja ajatusten välillä tämän viikon, että oon aivan hukassa. Ei mitään huolestuttavaa, kaikki on aivan kunnossa siis. Ainakin ulkoisesti. Oon kaksi tuntia yrittänyt kirjoittaa jotain tästä, mutta en vaan itsekkään käsitä kaikkea nyt jolloin on luonnollisestikkin aika vaikea saada mitään puettua sanoiksi asti. Ja ei vaan onnistu minkään diipadaapan kirjoittelu tällä hetkellä. En tiedä.. Tästä tuli nyt tällainen tosi outo postaus. Oon jotenkin yhtä aikaa tosi onnellinen ja surullinen. Juuri se noiden kahden välillä vaihteleva epämääräisyys onkin varmasti se kauhein asia.

Kauheaa on myös se kuinka haluan sokeasti uskoa laatimaani käsikirjoitukseen, siihen että kaikki menee niinkuin olen tarkoittanut ja sitten kaikki on kunnossa. Sitten kaikki on selvää ja voin olla vaan onnellinen. Toisaalta pelottaa hirveästi, mitä jos asiat ei etenekkään sillä tavalla.. Jos kaikki meneekin pieleen, mitä minä sitten teen..

Onneksi on aikaa vielä.

16 kommenttia:

  1. Ihana teksti ja nuo kuvat... <3 pidän peukkuja, että kaikki menee suunnitelmien mukaan!

    VastaaPoista
  2. Mitä ikinä ootkaan päättänyt muru, tiiän että se on varmasti oikea päätös! Elämässä ei oo vääriä päätöksiä ;-)
    Ollaan yhteksissä♥ Laav juuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noniin! Ja onneksi vaan hirveän harvat, jos mitkään, päätökset on ihan lopullisia :) Juuutuu♥♥

      Poista
  3. Ei kannata liikaa nojautua siihen käsikirjoitukseen, vaan antaa sattumien johdattaa sua uusiinkin seikkailuihin ja antaa niiden muokata maailmaa. En usko, että asiat voi pieleen mennä, jos et ota niitä sellaisina vastaan. Mutta kaiken tuonhan sää kyllä jo tiedät :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, totta :) Mutta joskus myllerrysten sekaan vaan tarvii jotain "varmaa", oli se sitten vaan oma päätös tms :) Kiitos viisaista sanoista kaima♥

      Poista
  4. Oi tosi kaunis teksti!

    VastaaPoista
  5. Koskettavaa, niin koskettavaa Anni!

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

@annnye

Kuukauden luetuimmat