maanantai 31. maaliskuuta 2014

Oranssi huulipuna: kevään ja kesän suosikki




Oon löytänyt uuden rakkauden ja aina koko laittautumisen ajan odotan sormet syyhyten sitä hetkeä kun saan lopuksi sipaista huulille tätä väriä! Näistä kuvista ei käy oikein ilmi, kuinka oranssilta tuo huulipuna näyttää siellä tuubissa. Ihan kirkkaan räiskyvän oranssilta. Sellaiselta pelottavalta neonväriltä, jota ei koskaan voisi laittaa huulilleen muuten kuin vitsillä retrokamppeisiin pukeutuneena.

Oon käyttänyt oikestaan jo usean vuoden ajan Maybellinen 527 lady red -sävyä ja se on aina ollut mun yksi meikkisuosikeista ja oikea luottotuote. Uusi huulipuna on sekin myös Maybellinen, mutta sävy on 912 electric orange.


Tässä vähän näiden kahden huulipunan vertailua. Huomaatte varmaan ainakin vähän mitä tarkoitin sillä selkeällä oranssin värillä, nyt kun nämä sävyt asettaa vierekkkäin.


Huulilla tuo väri on kuitenkin mun mielestä aivan täydellinen! Varsinkin tällaisten punertavien hiusten kanssa. Voin myös kuvitella kuinka upea tämä väri on ruskettuneen ihon kanssa! Minä kuitenkin oon aivan älyttömän valkoinen ja näyttää (ainakin mun mielestä...) silti sopivan tosi hyvin, joten kukaan ei voi siellä sitten vedota siihen kun ei rusketu!! Tuo punainen huulipuna tuntuu nykyisin vaan hirveän tunkkaiselta ja tummalta kun oon tottunut tähän ihanan heleään ja pirtsakkaan sävyyn. Pitäisi joskus ottaa vertailukuvat niin, että huulilla on punaista.

Mulla on ollut varmaan 90% ajasta tätä väriä huulissa sen jälkeen kun värjäsin nämä hiukset pari kuukautta sitten. Poikkeuksena ihan vaan pari kertaa kun oon kiireessä napannut mukaan jonkun toisen huulipunan. Ja mulla kuitenkin on huulipunaa käytännössä aina kun laittaudun.. Voisin kuitenkin lyödä melkeen vetoa siitä, ettei kukaan siellä oo ajatellut mulla olevan kirkkaan oranssia huulipunaa! Vai onko joku kiinnittänyt asiaan huomiota?


Miltä tämä sävy näyttää teistä?

Ootteko ajatelleet, ettette voisi ikinä käyttää mitään oranssia huulipunaa? (Myönnän ajatelleeni itse aikasemmin..) Ja jos ootte ajatelleet niin, voisitteko nyt antaa mahdollisuuden oranssillekkin sävylle?

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Blogityttöjä & Stam1na

Tulin Ouluun tiistai-iltana ja heti keskiviikkona oli jo sovittuna otsikon paljastamia mukavia suunnitelmia. Ensin näin bloggaajatyttöjä, jotka olivat treffanneet porukalla jo kerran aikasemmin, mutten päässyt silloin Jyväskylästä asti mukaan.. Nyt toisella kertaa kuitenkin onnisti ja oli kyllä taas niin mahtavaa nähdä ensimmäistä kertaa ikinä ihmisiä, joita on seurannut blogien välityksellä - toisia aika pitkäänkin :) Se on vaan joka ikinen kerta yhtä mystistä nähdä toisia bloggaajia, sillä se on aina kuin heidät tuntisi jo ennestään vaikka käytännössähän he ovat vieraita ihmisiä. Blogin välityksellä vaan oppii helposti jotain pintaa syvempää, jolloin tietää yleensä jo etukäteen pitävänsä jostain ihmisestä kun hänet sitten joskus näkee luonnossa :)

Tyttöjen blogeista löytyy sitten myös heidän kameroillaan otettuja kuvia! En alkanut niitä enää tänne laittamaan kun ne on nähtävissä siellä ja oli näitä kuvia aika hyvin jo omastakin takaa :) Mutta käykäähän kurkkimassa.


 Pieniä unelmia elämästä Emilian blogia oon seurannut varmaan pisimpään. Joskus katsoin Emilian videopostauksen ja taisin kommentoidakin, että neidillä on aivan ihana ääni! Kuulostaa ehkä hassulta, mutta joskus vaan tulee sellaisia ääniä, jotka miellyttää jotenkin omaa korvaa :D Tässä on kyllä sellanen hymytyttö, ettei oo toista!



Julia Eveliina melkein blogikaiman oon tiennyt jo aikaisemminkin jostain, mutta en vaan keksi mistä! Oisikohan meillä jotain yhteisiä tuttuja, joiden kautta kasvot ovat jääneet mieleen.. Hirveän luonteva neiti kameran edessä ja oli ihanaa saada räpsiä taas kuvia muista bloggaajista, kun he tykkäävätkin olla kameran edessä. Ihana tyttö ja ens kerralla kyllä kuulustelen yhteisistä tutuista >:D




Niin sympaattinen Enni blogista Tuuli kulkee missä tahtoo! Jotenkin tosi herttainen tyttö, sellainen jota tahtoisi vaan paijata :')



Mimmi tosi makeella tyylillä, oon aivan inspiroitunu :D Essi-Ka blogin Essi ja juuri tällaiset ihmiset on niitä, jotka sytyttää mussa valtavan valokuvausfiiliksen! Toivottavasti pääsen joskus aina kuvaileen neitiä :) 

 Mentiin Amarilloon syömään ja varoitan jo valmiiksi, että kohta tulee tosi herkullisen näkösiä annoksia.. Mun oli luonnollisesti pakko pomppia vuorotellen jokaisen annoksen luona ottamassa kuva, koska ruokien kuvaaminen on vaan niin parasta edelleenkin..



Ihana Ruusulaakson Roosa, jonka kuvia oon jo varmaan viisi vuotta sitten ihastellu niin instagramista kuin facebookistakin >:D Roosan blogi on kans yks mun lemppareita, tykkään hirveesti neidin tavasta kuvata arjen juttuja ja jokin sen blogin tunnelmassa vaan viehättää mua älyttömästi.


Viimeisenä, muttei vähäisimpänä Dear Soulmate blogin Anna! Tässä on sellainen tyyppi, jonka kanssa voisin kuvitella kehitteleväni pitkiä ja syvällisiä pohdintoja asioista. Sellainen mielikuva on jäänyt jo bloggailun perusteella, mutta se vain kasvoi kun nähtiin tuolloin :) 








En nyt millään muista mikä tää Essin annos oli, mutta aivan liian hyvännäkönen :D Mää niin otan tän ens kerralla ku käyn siellä syömässä!! 





























Sitten traaginen suklaabrownie :D:D Ensimmäinen annos oli kylmä ja kuulemma aivan kivikova. Toinen annos oli kyllä lämmin, mutta jälleen aivan kivikova. Ajattelin sen kovuuden olevan sellaista normaalia liioittelua, tiiätte varmaan mitä meinaan. Jos kakkupala ei ole aivan suussasulavaa höttöä kuin sen kuuluisi olla, se leimataan nopeasti kovaksi.. Mun oli kuitenkin pakko päästä kokeilemaan tuota kakkupalaa itsekkin ja siis käsi sydämellä voin vannoa, etten saanu haarukkaa läpi tuosta :D Yritettiin myös pihviveitsellä eikä sekään uponnut... Ihan oikeasti, pihviveitsellä. Vaikka annos ei ollutkaan mun, en voinut vastustaa kiusausta kysyä tarjoilijalta löytyisikö heiltä järeämpiä aseita tuon jälkkäriannoksen syömiseen. Pyysin myös paria tarjoilijaa yrittämään saada haarukka läpi browniepalasta, mutta tuloksetta :DD Kyllähän tuollainen episodi nyt herättää mussa älyttömän määrän hilpeyttä, koska kakkupalan mukanahan pitäisi ilmeisesti tuoda ruokailuvälineenä kirves tai moottorisaha. Toisaalta harmittaa heidän puolestaan, jotka pettyvät saadessaan ei ihan odotuksia vastaavaa brownieta.. Meidän kohdalla ainakin asiakaspalvelu pelasi eikä browniesta luonnollisestikaan pyydetty maksua - taisi tulla juomatkin ilmaiseksi.

Syömisen jälkeen vaihdoin seuraa ja suuntasin Heidin kanssa 45 Specialiin kuuntelemaan Stam1naa. Sinällään hauskaa, että lähdin blogitreffeiltä ystävän mukaan, jonka myöskin oon tavannut tästä mystisestä blogimaailmasta. Tää tyttöhän on yksi mun parhaimmista ystävistä, joten kyllä bloggaamisella on todistetusti myös näitä hyviä puolia ;)





En tiedä oonko kovinkaan laajasti täällä blogissa
puhunu, mutta monen muun asian lisäksi oon myös musiikin suhteen aika kaikkiruokainen. Ei ole mitään tiettyä tyylisuuntaa, joka kelpaisi ainoastaan vaan hyvät biisit kolahtavat oli ne sitten iskelmää tai kovaa revitystä.. Harmi vaan, että tila oli noin pieni eikä 45:sen äänentoistokaan ole mistään hulppeimmasta päästä.. Oliko kukaan muu tuolla keikalla? :)




Kokonaisuudessaan oli kyllä aivan mahtava ilta ja oli ihanaa nähdä tyttöjä ensimmäistä kertaa :) Onneksi meillä on jo kaikkea kivaa suunnitelmissa tulevaisuudessakin, toivottavasti vaan aikataulut menee hyvin mun kannalta, jotta pääsen mahdollisimman monesti mukaan!
Kiitos vielä tytöille illasta :)



torstai 27. maaliskuuta 2014

Violetti nahkatakki punaisten hiusten kanssa?




Tuun nopeasti laittamaan kuvat eilisestä asusta, koska mun täytyy rientää kirjottaan työsopparia ja sen jälkeen istahtaa tatuoitavaksi. Kiva päivä siis tiedossa, mutta eilen oli kans aivan huippua! Palailen eiliseen paremmin ajan kanssa :) 


Ostin tämän nahkatakin alennuksista ennen kuin värjäsin nämä hiukseni punaisen sävyisiksi ja ajattelin, ettei tämä takki sovi enää ollenkaan näiden hiusten kanssa. Kuvittelin punertavan hiusten värin riitelevän liikaa takin violetin kanssa, mutta yhdistelmää kokeillessa huomasinkin näiden sopivan ihan kivasti yhteen! Ehkä tuo takin alla oleva vaate tasoittaa hiusten ja takin sävyeroa juuri sopivasti?



























Mikä on teidän tuomionne asiasta? Sopiiko tämän värinen nahkatakki näiden hiusteni kanssa? :)


tiistai 25. maaliskuuta 2014

Pinnan alla

Katselin heidän kuviaan aina ihastuneena. "Tuolta rakkauden kuuluukin näyttää" ajattelin. Päivityksiä siitä kuinka ihana toinen on, kuinka kamala ikävä on ollut toisen viereen, kuinka täydellistä on laittaa illalla nukkumaan oman rakkaan kainalossa ja aloittaa aamu pusuttelemalla. Heistä oli ajan myötä kasvanut itse täydellisyys, malliesimerkki siitä millainen parisuhteen kuuluu olla. Millaista rakkauden kuuluu olla. Ihailin heitä ja olin onnellinen siitä, kuinka jotkut ovat niin autuaan onnellisia yhdessä - kuin luotuja toisilleen. Vertasin heitä itseeni ja omiin tunteisiini. Olenko samalla tasolla, tunnenko yhtä vahvasti, onko jotain pielessä kun kaikki ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista? Haluan suhteen kuin heillä, heillä kaikki on täydellisesti.

Tämä mielikuva ja satumaailma oli kasvanut jo pitkään kunnes täydellisen tarinan toinen osapuoli, ystäväni, avautui minulle. Hän harmitteli kumppaninsa epävarmuutta, huonoina hetkinä uhkailua jonkun toisen luokse menemisestä. Pohdiskeli itse uutta kiinnostavaa tuttavuuttaan, voisiko heidän välillään olla pientä ihastusta vai onko se ainoastaan uutuuden viehätystä. Satumaailma romahti hetkessä ja melkein tunsin helpottuneisuutta siitä, ettei täydellisyyttä olekaan. Kyllähän minä sen tiedän, pinta saattaa näyttää peilityyneltä, mutta kukaan ei voi olla varma mitä sen alla tapahtuu. Kaikki puitteet oli vain rakennettu niin taitavasti ja aidosti, etten havainnut pienintäkään säröä. Vaikka tiedän kiiltokuvapinnan olevan pelkkää lavastusta tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän, myös siihen turtuu ja jatkuvasta täydellisyyden vaikutelmasta alkaa kasvamaan totta sivusta seuraavan silmin.

Edes kauneimmat rakkaustarinat eivät ole ruusuilla tanssimista. Ei niiden mielestäni kuuluisikaan olla, sillä kauneimmat tarinat syntyvät silloin kun toinen horjahtaa ja toinen todistaa olevansa valmiina tukemaan. Ystävääni kuunnellessa tajusin jotakin. Oma tarinani ei ole ruusuinen sekään, mutta silti paljon lähempänä sitä ajatusteni täydellisyyttä kuin heidän.

On aika pelottavaa huomata heijastavansa omia ajatuksiaan toisten ihmisten tarinoihin, joista näkee vain pintaraapaisun. Vielä pelottavampaa tajuta tekevänsä niin vaikka tietää näkevänsä vain osan. On hyvä katsella toisten onnea, kerätä siitä voimaa ja ihailla, mutta muistaa ettei se kuvan hymy tai kauniit sanat kerro kaikkea. Samalla tavalla täytyy suhtautua myös omiin vanhoihin muistoihin. Jokainen löytää varmasti kauniita muistoja itsestään ja jostain itselle ennen tärkeästä ihmisestä, oli sitten kyseessä entinen kumppani tai ystävä. On liian helppoa katsoa kuvaa, jossa ollaan yhdessä onnellisena viettämässä ihanaa lomapäivää, mutta unohtaa saman päivän ilta, jolloin molemmat menivät nukkumaan eri puolilla sänkyä riitelyn jälkeen ja nukahtivat surullisina. Ei sellaista muista yhtä helposti, ei sellaisesta löydy kuvia tai facebookpäivityksiä muistuttamassa. Niihin hetkiin on vaikeampi palata ja muistella myös siksi, koska emme halua muistaa ikäviä asioita ja saatamme jopa yrittää kääntää huonot asiat hyviksi jonkin mitä kummallisemman näkökulman kautta.

















Tottakai haluamme antaa hyvän kuvan itsestämme, elämästämme ja parisuhteestamme. Ei kukaan haluaisi kuulla tai nähdäkkään jatkuvaa murjotusta ja ikäviä asioita. Voi olla positiivinen ja pitää vaikka kevyttä kulissia yllä, mutta silti olla aito ja muistaa huonojen hetkien ja tapahtumien olevan ainoastaan inhimillistä. Kukaan ei pidä turhasta valittamisesta, mutta ihmiset pitävät aidoista persoonista, jotka joskus osaavat myös paljastaa heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa. Kukaan ei ole terästä, kukaan ei voi aina kestää kaikkea, eikä tarvitsekaan.

Moni on ihmetellyt kuinka voin kirjoittaa asioista tänne niin avoimesti, vaikka kuka tahansa voi lukea niitä. Pääosin kirjoitan omista tuntemuksistani enkä koe mitään syytä pitää yllä minkäänlaisia kulisseja niiden suhteen. En ole aina iloinen enkä koe itseäni onnelliseksi.

Kaikkialla on pimeää. Kuulen hengitykseni ja tunnen rinnassa hakkaavan sydämeni. Ne ovat ainoat asiat, joista tiedän olevani elossa. Missään ympärillä ei näy mitään, missään ympärillä ei kuulu ääniä kutsumassa minua luokseen. Ei edes sitä yhtä ainoaa. Toisaalta en ole varma asiasta. Tuolla kaukana saattaa olla joku kaipaamassa minua luokseen, mutta vierelläni leijuva sumu torjuu kaiken elämään kutsuvan. Oikeastaan valehtelisin jos väittäisin olevani tietämätön, sillä tiedän äänen kutsuvan minua vaikken sitä kuulekkaan. Tunteettomiksi pimenevät silmät kulkevat riutuneita käsiä pitkin kylmään harmauteen, jota ne jäävät tuijottamaan. Harmaudessa ei ole mitään, edes sen mukanaan tuoma hyytävä viima ei tunnu miltään. Ihmettelisin, miksei mikään tunnu miltään, mutta en jaksa. Olen vain liian väsynyt jotta jaksaisin edes sulkea silmäni. Mieleni vieressä välähtää kuva nauravasta tytöstä, hän on onnellinen. Hänen hiuksensa ovat kevyesti kiharrettu ja huulet punaiset, hän nauttii taivaalta putoavista lumihiutaleista ja hyväilee jumaloimiaan kasvoja. Silmät ovat hänenkin sielunpeilinsä eikä niiden kirkkautta ja hohkaavaa kuumuutta voi tulkita väärin. Se on ainoastaan yksiselitteistä tunteiden huumaa, niin suurta elämänjanoa ettei sitä voi sanoin kuvailla. Mutta nyt. Minne kaikki se valo hävisi, mihin lämpö katosi sydämestäni?

Pätkä tästä postauksesta.

Mun mielestä se kuitenkin kuuluu elämään. Pääosin oon todella onnellinen ja on aivan normaalia kokea olonsa välillä surulliseksi tai yksinäiseksi. Ei sitä tarvitse hävetä tai yrittää peitellä hymyllä, jonka takaa vain harva voi tunnistaa surullisen ihmisen. Liian moni myös sivuuttaa leveän hymyn takana piilevän surun, vaikka sen näkisikin. Todella surulliset ihmiset saattavat yrittää kirkkain silmin väittää kaiken olevan kunnossa ja he tarvitsevat ihmisen, joka aidosti silmiin katsoen kysyy mitä oikeasti kuuluu eikä lannistu ensimmäisestä pyörtävästä vastauksesta vaan kysyy uudestaan entistä varmemmin. Mun mielestä on tosi surullista kuinka moni tyytyy siihen ensimmäiseen välttelevään vastaukseen vaikka näkee, ettei kaikki ole kunnossa.

Kaverit ihmettelevät kuinka oon voinut kirjoittaa niin avoimesti ihmissuhteistani. En oikeastaan ymmärrä heidän ihmettelyään ollenkaan. Olen kirjoittanut joskus ikävöiväni entistä poikaystävääni, eron olleen edelleen kova paikka tai hänen olevan kaikesta huolimatta mahtava tyyppi ja mulle tärkeä. Eikö se nyt ole ihan kirjoittamattakin selvää, että eron jälkeen toista on jonkun aikaa ikävä? Eikö se vasta tyhmää olisikin väittää kaiken olevan täysin fine, ettei asialla olisi enää mitään merkitystä? Sillähän antaisi itsestään ainoastaan kylmän ja välinpitämättömän kuvan, varsinkin jos asia ei ole niin oikeasti. Onko se heikkoutta myöntää ikävöivänsä jotain? Ei mun mielestä, eikä mua hävetä myöntää tuollaisia asioita. Pystyin silloin kirjoittamaan ikävästä tänne kaikkien luettavaksi, mutta ihan yhtälailla ilmekään värähtämättä vastasin samoin jos joku kysyi oikeasti jossain. Kuten oon sata kertaa tännekin kirjoittanut, tunteitaan ei pidä pakoilla vaan kohdata ne rohkeasti ja mikä siihen olisi parempaa kuin myöntää ne myös muille ääneen. Sillä tavoin niihin myös turtuu hyvällä tapaa ja ne helpottavat kokoajan pikkuhiljaa.

Vasta kirjoitin ihanasta miehestä, jonka kanssa oon ollut puoli vuotta ja kerroin huoleni siitä, kun hän hakee toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Hän sanoi, että saan kirjoittaa aiheesta ja hän tottakai tietää kaikesta mistä kirjoitin, joten ajatusteni paljastamisesta ei olisi voinut koitua harmia siihenkään suuntaan. Mikä siinä sitten on niin mullistavaa jos paljastaa olevansa huolestunut siitä, kun suhteen alkuvaiheessa toinen saattaa lähteä 7h ajomatkan päähän opiskelemaan seuraaviksi useiksi vuosiksi? Mun mielestä se on taas vaan normaalia ja ois vähän hölmöäkin väittää etteikö asia mietityttäisi ollenkaan. Tietenkin on eri asia jos tuollainen ei oikeastikaan huolettaisi, mutta tarkoitan sitä, että sen huolen peittelisi taas vain hymyllä ja selittelyillä miksi siitä pitkästä matkasta ei koidu edes hirveästi vaivaa..

Monesti kuulee keskustelua siitä, kuinka tietyt asiat on hyvä pitää blogin ulkopuolella ja olen asiasta täysin samaa mieltä. Omat tunteet ja niiden paljastaminen eivät kuitenkaan mielestäni voi koitua millään tavalla vaaraksi tai haitaksi. Vai voiko? Minä en ainakaan keksi minkä vuoksi, joten kertokaa jos olette eri mieltä. Ymmärrän, etteivät kaikki ole yhtä avoimia ja haluavat esimerkiksi näyttää muille olevansa onnellisia vaikkeivat oikeasti olisikaan. Tiettyyn rajaan asti on vain hyvä pitää kulissia yllä ja odottaa, että myrsky loppuu pinnan alla. Jälkimainingeissa on mielestäni kuitenkin vain hyvä myöntää ja kohdata tunteensa, jotta asiat eivät jää vellomaan tarpeellista pidemmäksi aikaa. Enkä tarkoita, että kaikki tulisi aina vuodattaa juuri blogiin, mutta ihan vaikka vaan ystäväpiirilleen.

Mun mielestä tämä asia taas kertoo vähän siitä kuinka sujut on itsensä kanssa. Mun ei tarvitse kokoaikaa esittää säteilevää prinsessaa, joka oikein hohkaa lämpöä ja jonka hymy valaisee kaiken kilometrin säteellä. Voin olla hiljaa ja tuijottaa maata jos siltä tuntuu, ihminenhän minäkin vain olen niinkuin kaikki muutkin. Jos joku ei tykkää musta siksi, että joskus olen väsynyt tai surullinen niin ei hän silloin ansaitse mua parhaimmillaankaan. Jos joku tykkää musta siksi, koska jaksan aina olla pirteä duracellpupu, niin ei hän silloin tykkää oikeasti juuri minusta, sillä en vain ole sellainen.


Vaikka tämä postaus nostikin pinnalle ehkä vähän varjoisampia puolia, niin oon yleensä kuitenkin tosi säteilevä ja ihana!
(Myös humoristinen ^;-))


maanantai 24. maaliskuuta 2014

Herkuton viikko - miten pärjäsin?


 Nyt palataan viimeviikkoon ja siihen miten tällainen armoton herkuttelija pärjäsi seitsemän päivää ilman sokerihiireilyä!



....Mulla on itseasiassa tosi typerä olo.. Koko viikko meni aivan hujauksessa eikä tuottanut minkäänlaista ongelmaa pysyä erossa herkuista :D Maanantaina eli ensimmäisenä päivänä yllätin itseni kaupan kassalta ostamassa kinuskimunkkia (mmm..) ja meinasin saada sydänkohtauksen kun muistin yhtäkkiä, että nythän alkoi herkuton viikko ja mää oon jo kassalla ostamassa herkkuja.. Arvelinkin ennen tuota viikkoa, että muistaminen olisi se haastavin osa.. Muistan kun pienempänä olen joskus karkkilakkoillut ja kaikki on mennyt hyvin siihen asti kunnes kaveri on tarjonnut mun lakkoilusta tietämättömänä karkkia, jonka jälkeen oon karkki suussa jo melkein syötynä miettinyt, että voi perkele se lakko. Tai siis oisin miettinyt voimasanan säestämänä jos en ois ollut niin pieni ja hyväkäytöksinen 0:)

Joitakin vuosia sitten päätin silloinkin alkaa karkkilakkoon. Olin ollut varmaan pari kuukautta ilman karkin karkkia enkä yhtään edes kaivannut niitä. Se on itseasiassa melko kummalistakin kuinka nopeasti sen karkin maunkin tietyllä tapaa unohtaa. Karkkia syödessä aina kaupassa katselee karkkeja kieli pitkällä kuola valuen, mutta jonkun aikaa karkitta olleena ei ne karkit herätä minkäänlaista houkutusta ja sitä miettii vain miksi ne joskus ovat herättäneet sellaisen himon. Silloin vuosia sitten tilanne oli täysin sama, en edes muistanut miltä karkit maistuu eikä mulla ollut mitään halua edes syödä niitä. Meillä oli ruokapöydällä kulhossa suklaalla päällystettyjä lakristeja, katselin niitä ja itseäni kiusatakseni yritin melkeinpä herättää halua maistaa, mutta ei. Ei vaan tehnyt mieli ja jätin karkit kulhoon omaan ylhäisyyteensä. Olisikohan pari päivää mennyt ja niitä karkkeja oli vieläki jäljellä. Pitäisiköhän se maistaa ihan vain yksi.. tuumi tämä karkkilakkoilija ja päätyi nappaamaan yhden suklaalakritsin. Tarina ei kuitenkaan päättynyt käsikirjoituksen mukaan eikä myöskään tuolloin yleinen itsensä harhautukseksi tarkoitettu ajatus "vain yksi" toiminut. Napsin samalta istumalta - oikeastaan seisoin, koska en malttanut edes istuutua - koko kulhon tyhjäksi ja marssin sokerinkiilto silmissä kauppaan ostamaan lisää. Söin heti ostamani karkkipussin, jonka jälkeen pysähdyin miettimään. Vielä tuntia aikaisemmin ei tehnyt yhtään mieli karkkia, sen jälkeen olen syönyt jumbopussillisen verran ja nyt on huono olo tuosta mättämisestä. Tarviiko edes sanoa mitään? Jokainen siellä voi varmasti samaistua silloisiin tuntemuksiin..



Palataanpas takaisin tähän päivään tai itseasiassa viimeviikkoon. Maanantaina meinasin ostaa sen yhden kerran herkkuja, mutta silloin vika oli ainoastaan muistissa. Maanantai meni osittain herkkuja miettiessä silloin kun oli tylsää tai olin koneella, koska silloin aivot on monesti aika lepotilassa ja olisi kiva napsia jotain hyvää samalla.. Jossain vaiheessa maanantaita kuitenkin tuli raja vastaan ja päätin, etten jaksa enää miettiä mitään herkkuja ja sitten ollaankin jo tässä päivässä :D Tiistaina käytiin kaupassa, katselin karkkihyllyä ja tajusin, ettei edes tee mieli niitä ja oli jopa jotenkin helpottunut olo kun ei tarvinut ostaa mitään. Musta tuntui oikeasti juuri siltä, ettei tarvinut ostaa. Aika pelottavaa huomata tuollainen ajatus, kuin olisi aivan addiktoitunut. Keskiviikkona oltiin katsomassa salibandypeliä ja tytöt söivät vieressä karkkia ja pullaa. Mua kiusattiin kuinka tulisin kestämään kun muut herkuttelee vieressä. Halusin mielenkiinnosta haistaa kaverin dallaspullaa ja aivan kuten epäilinkin, se tuoksui vain ällöttävän rasvaiselle ja jotenkin vaan tunkkaiselle. Torstaista eteenpäin mulla ei oikeastaan ole mitään kerrottavaa, sillä en oo edes miettinyt mitään herkkuja ja töissä ollessani oon odottanut vain pääseväni kämpille syömään rahkaa, tekemään ruokaa ja muuta vastaavaa. Viikon aikana mun herkkuhetkien odottaminen kääntyi siihen, että suunnittelin nälkäisenä mitä ruokaa tekisin ja pari päivää sitten kaipasin jotain naposteltavaa, joten ostin kaupasta babyporkkanoita ja mutustelin niitä enemmän ku tyytyväisenä. Paljon mielummin söis aina sellasia kuin karkkia! Mulla on nytkin niitä tuolla ja voisin hakea kohta vähän..

Yhteenvetona herkuton viikko oli helpompi kuin olisin ikimaailmassa kuvitellutkaan. Ei sitä oikeastaan voi kuvailla edes helpoksi, koska en kiinnittänyt asiaan mitään huomiota viitenä päivänä. Se vain oli ja tuntui armahdukselta saada jättää herkkuhyllyt rauhaan ja kaupasta lähtiessä olo tuntui kevyeltä jo siinä vaiheessa kun tiesi kauppakassin olevan täynnä vain kaikkea terveellistä ja normaalia ruokaa. Ensimmäinen päivä oli "vaikein" vaikka sekin oli naurettavan helppo. Siitä kun selvisi ei ollut enää mitään ajatustakaan sortua herkkuihin tai edes niiden haaveiluun!

Onko hyvä tiedostaa kuinka nopeesti tällaiset muutokset voivat tapahtua. Jo muutama karkiton päivä vähentää sitä himoa aivan älyttömästi, mutta sama toimii myös vastakkaisesti eli muutama peräkkäinen karkkipäivä aiheuttaa jo halua syödä lisää vielä seuraavanakin päivänä..

Tänään ois taas luvallista syödä herkkuja. Vähän tekis mieli syödä jotain illalla, mutta nyt on taas vain sellainen olo, että tekisi mieli syödä jotain sen syömisen takia eikä itse niiden herkkujen takia.. Eikö sillon vaan kannattaisi olla syömättä? Syödä vaikka jotain terveellistä jos tekee mieli napostella?

Ja sitäpaitsi kuka edes kaipaa jotain karkkia jos voi syödä tällaisia terveellisiä herkkuja??








Oon aivan hurahtanut protskupannareihin ja voisin syödä niitä vaikka kokoajan. Nuo ovat varmasti myös yksi osatekijä sille, että karkit ja muut rasvaiset, sokeriset tai suolaiset herkut maistuu helposti aivan liian epäterveelliselle. Ehkä alkuun nämä pannarit eivät maistuneet juuri millekkään, mutta se johtui vaan siitä kun olin tottunut syömään niin rasvaista, sokerista tai suolaista ruokaa. Vähän sama homma on maustamattoman jugurtin kanssa: alkuun se ei maistu millekkään, mutta kun sitä syö hetken ja vaihtaa takaisin normaaliin jugurttiin niin huomaa hyvin kuinka se on vain pelkkää sokeria.


PS. Väsäsin nopeasti uuden bannerin nyt aamupäivästä, mitä pidätte?!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

@annnye

Kuukauden luetuimmat