Katselin heidän kuviaan aina ihastuneena. "Tuolta rakkauden kuuluukin näyttää" ajattelin. Päivityksiä siitä kuinka ihana toinen on, kuinka kamala ikävä on ollut toisen viereen, kuinka täydellistä on laittaa illalla nukkumaan oman rakkaan kainalossa ja aloittaa aamu pusuttelemalla. Heistä oli ajan myötä kasvanut itse täydellisyys, malliesimerkki siitä millainen parisuhteen kuuluu olla. Millaista rakkauden kuuluu olla. Ihailin heitä ja olin onnellinen siitä, kuinka jotkut ovat niin autuaan onnellisia yhdessä - kuin luotuja toisilleen. Vertasin heitä itseeni ja omiin tunteisiini. Olenko samalla tasolla, tunnenko yhtä vahvasti, onko jotain pielessä kun kaikki ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista? Haluan suhteen kuin heillä, heillä kaikki on täydellisesti.
Tämä mielikuva ja satumaailma oli kasvanut jo pitkään kunnes täydellisen tarinan toinen osapuoli, ystäväni, avautui minulle. Hän harmitteli kumppaninsa epävarmuutta, huonoina hetkinä uhkailua jonkun toisen luokse menemisestä. Pohdiskeli itse uutta kiinnostavaa tuttavuuttaan, voisiko heidän välillään olla pientä ihastusta vai onko se ainoastaan uutuuden viehätystä. Satumaailma romahti hetkessä ja melkein tunsin helpottuneisuutta siitä, ettei täydellisyyttä olekaan. Kyllähän minä sen tiedän, pinta saattaa näyttää peilityyneltä, mutta kukaan ei voi olla varma mitä sen alla tapahtuu. Kaikki puitteet oli vain rakennettu niin taitavasti ja aidosti, etten havainnut pienintäkään säröä. Vaikka tiedän kiiltokuvapinnan olevan pelkkää lavastusta tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän, myös siihen turtuu ja jatkuvasta täydellisyyden vaikutelmasta alkaa kasvamaan totta sivusta seuraavan silmin.

Edes kauneimmat rakkaustarinat eivät ole ruusuilla tanssimista. Ei niiden mielestäni kuuluisikaan olla, sillä kauneimmat tarinat syntyvät silloin kun toinen horjahtaa ja toinen todistaa olevansa valmiina tukemaan. Ystävääni kuunnellessa tajusin jotakin. Oma tarinani ei ole ruusuinen sekään, mutta silti paljon lähempänä sitä ajatusteni täydellisyyttä kuin heidän.
On aika pelottavaa huomata heijastavansa omia ajatuksiaan toisten ihmisten tarinoihin, joista näkee vain pintaraapaisun. Vielä pelottavampaa tajuta tekevänsä niin vaikka tietää näkevänsä vain osan. On hyvä katsella toisten onnea, kerätä siitä voimaa ja ihailla, mutta muistaa ettei se kuvan hymy tai kauniit sanat kerro kaikkea. Samalla tavalla täytyy suhtautua myös omiin vanhoihin muistoihin. Jokainen löytää varmasti kauniita muistoja itsestään ja jostain itselle ennen tärkeästä ihmisestä, oli sitten kyseessä entinen kumppani tai ystävä. On liian helppoa katsoa kuvaa, jossa ollaan yhdessä onnellisena viettämässä ihanaa lomapäivää, mutta unohtaa saman päivän ilta, jolloin molemmat menivät nukkumaan eri puolilla sänkyä riitelyn jälkeen ja nukahtivat surullisina. Ei sellaista muista yhtä helposti, ei sellaisesta löydy kuvia tai facebookpäivityksiä muistuttamassa. Niihin hetkiin on vaikeampi palata ja muistella myös siksi, koska emme halua muistaa ikäviä asioita ja saatamme jopa yrittää kääntää huonot asiat hyviksi jonkin mitä kummallisemman näkökulman kautta.

Tottakai haluamme antaa hyvän kuvan itsestämme, elämästämme ja parisuhteestamme. Ei kukaan haluaisi kuulla tai nähdäkkään jatkuvaa murjotusta ja ikäviä asioita. Voi olla positiivinen ja pitää vaikka kevyttä kulissia yllä, mutta silti olla aito ja muistaa huonojen hetkien ja tapahtumien olevan ainoastaan inhimillistä. Kukaan ei pidä turhasta valittamisesta, mutta ihmiset pitävät aidoista persoonista, jotka joskus osaavat myös paljastaa heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa. Kukaan ei ole terästä, kukaan ei voi aina kestää kaikkea, eikä tarvitsekaan.
Moni on ihmetellyt kuinka voin kirjoittaa asioista tänne niin avoimesti, vaikka kuka tahansa voi lukea niitä. Pääosin kirjoitan omista tuntemuksistani enkä koe mitään syytä pitää yllä minkäänlaisia kulisseja niiden suhteen. En ole aina iloinen enkä koe itseäni onnelliseksi.
Kaikkialla on pimeää. Kuulen hengitykseni ja tunnen rinnassa hakkaavan sydämeni. Ne ovat ainoat asiat, joista tiedän olevani elossa. Missään ympärillä ei näy mitään, missään ympärillä ei kuulu ääniä kutsumassa minua luokseen. Ei edes sitä yhtä ainoaa. Toisaalta en ole varma asiasta. Tuolla kaukana saattaa olla joku kaipaamassa minua luokseen, mutta vierelläni leijuva sumu torjuu kaiken elämään kutsuvan. Oikeastaan valehtelisin jos väittäisin olevani tietämätön, sillä tiedän äänen kutsuvan minua vaikken sitä kuulekkaan. Tunteettomiksi pimenevät silmät kulkevat riutuneita käsiä pitkin kylmään harmauteen, jota ne jäävät tuijottamaan. Harmaudessa ei ole mitään, edes sen mukanaan tuoma hyytävä viima ei tunnu miltään. Ihmettelisin, miksei mikään tunnu miltään, mutta en jaksa. Olen vain liian väsynyt jotta jaksaisin edes sulkea silmäni. Mieleni vieressä välähtää kuva nauravasta tytöstä, hän on onnellinen. Hänen hiuksensa ovat kevyesti kiharrettu ja huulet punaiset, hän nauttii taivaalta putoavista lumihiutaleista ja hyväilee jumaloimiaan kasvoja. Silmät ovat hänenkin sielunpeilinsä eikä niiden kirkkautta ja hohkaavaa kuumuutta voi tulkita väärin. Se on ainoastaan yksiselitteistä tunteiden huumaa, niin suurta elämänjanoa ettei sitä voi sanoin kuvailla. Mutta nyt. Minne kaikki se valo hävisi, mihin lämpö katosi sydämestäni?
Pätkä tästä postauksesta.
Mun mielestä se kuitenkin kuuluu elämään. Pääosin oon todella onnellinen ja on aivan normaalia kokea olonsa välillä surulliseksi tai yksinäiseksi. Ei sitä tarvitse hävetä tai yrittää peitellä hymyllä, jonka takaa vain harva voi tunnistaa surullisen ihmisen. Liian moni myös sivuuttaa leveän hymyn takana piilevän surun, vaikka sen näkisikin. Todella surulliset ihmiset saattavat yrittää kirkkain silmin väittää kaiken olevan kunnossa ja he tarvitsevat ihmisen, joka aidosti silmiin katsoen kysyy mitä oikeasti kuuluu eikä lannistu ensimmäisestä pyörtävästä vastauksesta vaan kysyy uudestaan entistä varmemmin. Mun mielestä on tosi surullista kuinka moni tyytyy siihen ensimmäiseen välttelevään vastaukseen vaikka näkee, ettei kaikki ole kunnossa.
Kaverit ihmettelevät kuinka oon voinut kirjoittaa niin avoimesti ihmissuhteistani. En oikeastaan ymmärrä heidän ihmettelyään ollenkaan. Olen kirjoittanut joskus ikävöiväni entistä poikaystävääni, eron olleen edelleen kova paikka tai hänen olevan kaikesta huolimatta mahtava tyyppi ja mulle tärkeä. Eikö se nyt ole ihan kirjoittamattakin selvää, että eron jälkeen toista on jonkun aikaa ikävä? Eikö se vasta tyhmää olisikin väittää kaiken olevan täysin fine, ettei asialla olisi enää mitään merkitystä? Sillähän antaisi itsestään ainoastaan kylmän ja välinpitämättömän kuvan, varsinkin jos asia ei ole niin oikeasti. Onko se heikkoutta myöntää ikävöivänsä jotain? Ei mun mielestä, eikä mua hävetä myöntää tuollaisia asioita. Pystyin silloin kirjoittamaan ikävästä tänne kaikkien luettavaksi, mutta ihan yhtälailla ilmekään värähtämättä vastasin samoin jos joku kysyi oikeasti jossain. Kuten oon sata kertaa tännekin kirjoittanut, tunteitaan ei pidä pakoilla vaan kohdata ne rohkeasti ja mikä siihen olisi parempaa kuin myöntää ne myös muille ääneen. Sillä tavoin niihin myös turtuu hyvällä tapaa ja ne helpottavat kokoajan pikkuhiljaa.
Vasta kirjoitin ihanasta miehestä, jonka kanssa oon ollut puoli vuotta ja kerroin huoleni siitä, kun hän hakee toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Hän sanoi, että saan kirjoittaa aiheesta ja hän tottakai tietää kaikesta mistä kirjoitin, joten ajatusteni paljastamisesta ei olisi voinut koitua harmia siihenkään suuntaan. Mikä siinä sitten on niin mullistavaa jos paljastaa olevansa huolestunut siitä, kun suhteen alkuvaiheessa toinen saattaa lähteä 7h ajomatkan päähän opiskelemaan seuraaviksi useiksi vuosiksi? Mun mielestä se on taas vaan normaalia ja ois vähän hölmöäkin väittää etteikö asia mietityttäisi ollenkaan. Tietenkin on eri asia jos tuollainen ei oikeastikaan huolettaisi, mutta tarkoitan sitä, että sen huolen peittelisi taas vain hymyllä ja selittelyillä miksi siitä pitkästä matkasta ei koidu edes hirveästi vaivaa..
Monesti kuulee keskustelua siitä, kuinka tietyt asiat on hyvä pitää blogin ulkopuolella ja olen asiasta täysin samaa mieltä. Omat tunteet ja niiden paljastaminen eivät kuitenkaan mielestäni voi koitua millään tavalla vaaraksi tai haitaksi. Vai voiko? Minä en ainakaan keksi minkä vuoksi, joten kertokaa jos olette eri mieltä. Ymmärrän, etteivät kaikki ole yhtä avoimia ja haluavat esimerkiksi näyttää muille olevansa onnellisia vaikkeivat oikeasti olisikaan. Tiettyyn rajaan asti on vain hyvä pitää kulissia yllä ja odottaa, että myrsky loppuu pinnan alla. Jälkimainingeissa on mielestäni kuitenkin vain hyvä myöntää ja kohdata tunteensa, jotta asiat eivät jää vellomaan tarpeellista pidemmäksi aikaa. Enkä tarkoita, että kaikki tulisi aina vuodattaa juuri blogiin, mutta ihan vaikka vaan ystäväpiirilleen.
Mun mielestä tämä asia taas kertoo vähän siitä kuinka sujut on itsensä kanssa. Mun ei tarvitse kokoaikaa esittää säteilevää prinsessaa, joka oikein hohkaa lämpöä ja jonka hymy valaisee kaiken kilometrin säteellä. Voin olla hiljaa ja tuijottaa maata jos siltä tuntuu, ihminenhän minäkin vain olen niinkuin kaikki muutkin. Jos joku ei tykkää musta siksi, että joskus olen väsynyt tai surullinen niin ei hän silloin ansaitse mua parhaimmillaankaan. Jos joku tykkää musta siksi, koska jaksan aina olla pirteä duracellpupu, niin ei hän silloin tykkää oikeasti juuri minusta, sillä en vain ole sellainen.
Vaikka tämä postaus nostikin pinnalle ehkä vähän varjoisampia puolia, niin oon yleensä kuitenkin tosi säteilevä ja ihana!
(Myös humoristinen ^;-))