tiistai 25. maaliskuuta 2014

Pinnan alla

Katselin heidän kuviaan aina ihastuneena. "Tuolta rakkauden kuuluukin näyttää" ajattelin. Päivityksiä siitä kuinka ihana toinen on, kuinka kamala ikävä on ollut toisen viereen, kuinka täydellistä on laittaa illalla nukkumaan oman rakkaan kainalossa ja aloittaa aamu pusuttelemalla. Heistä oli ajan myötä kasvanut itse täydellisyys, malliesimerkki siitä millainen parisuhteen kuuluu olla. Millaista rakkauden kuuluu olla. Ihailin heitä ja olin onnellinen siitä, kuinka jotkut ovat niin autuaan onnellisia yhdessä - kuin luotuja toisilleen. Vertasin heitä itseeni ja omiin tunteisiini. Olenko samalla tasolla, tunnenko yhtä vahvasti, onko jotain pielessä kun kaikki ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista? Haluan suhteen kuin heillä, heillä kaikki on täydellisesti.

Tämä mielikuva ja satumaailma oli kasvanut jo pitkään kunnes täydellisen tarinan toinen osapuoli, ystäväni, avautui minulle. Hän harmitteli kumppaninsa epävarmuutta, huonoina hetkinä uhkailua jonkun toisen luokse menemisestä. Pohdiskeli itse uutta kiinnostavaa tuttavuuttaan, voisiko heidän välillään olla pientä ihastusta vai onko se ainoastaan uutuuden viehätystä. Satumaailma romahti hetkessä ja melkein tunsin helpottuneisuutta siitä, ettei täydellisyyttä olekaan. Kyllähän minä sen tiedän, pinta saattaa näyttää peilityyneltä, mutta kukaan ei voi olla varma mitä sen alla tapahtuu. Kaikki puitteet oli vain rakennettu niin taitavasti ja aidosti, etten havainnut pienintäkään säröä. Vaikka tiedän kiiltokuvapinnan olevan pelkkää lavastusta tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän, myös siihen turtuu ja jatkuvasta täydellisyyden vaikutelmasta alkaa kasvamaan totta sivusta seuraavan silmin.

Edes kauneimmat rakkaustarinat eivät ole ruusuilla tanssimista. Ei niiden mielestäni kuuluisikaan olla, sillä kauneimmat tarinat syntyvät silloin kun toinen horjahtaa ja toinen todistaa olevansa valmiina tukemaan. Ystävääni kuunnellessa tajusin jotakin. Oma tarinani ei ole ruusuinen sekään, mutta silti paljon lähempänä sitä ajatusteni täydellisyyttä kuin heidän.

On aika pelottavaa huomata heijastavansa omia ajatuksiaan toisten ihmisten tarinoihin, joista näkee vain pintaraapaisun. Vielä pelottavampaa tajuta tekevänsä niin vaikka tietää näkevänsä vain osan. On hyvä katsella toisten onnea, kerätä siitä voimaa ja ihailla, mutta muistaa ettei se kuvan hymy tai kauniit sanat kerro kaikkea. Samalla tavalla täytyy suhtautua myös omiin vanhoihin muistoihin. Jokainen löytää varmasti kauniita muistoja itsestään ja jostain itselle ennen tärkeästä ihmisestä, oli sitten kyseessä entinen kumppani tai ystävä. On liian helppoa katsoa kuvaa, jossa ollaan yhdessä onnellisena viettämässä ihanaa lomapäivää, mutta unohtaa saman päivän ilta, jolloin molemmat menivät nukkumaan eri puolilla sänkyä riitelyn jälkeen ja nukahtivat surullisina. Ei sellaista muista yhtä helposti, ei sellaisesta löydy kuvia tai facebookpäivityksiä muistuttamassa. Niihin hetkiin on vaikeampi palata ja muistella myös siksi, koska emme halua muistaa ikäviä asioita ja saatamme jopa yrittää kääntää huonot asiat hyviksi jonkin mitä kummallisemman näkökulman kautta.

















Tottakai haluamme antaa hyvän kuvan itsestämme, elämästämme ja parisuhteestamme. Ei kukaan haluaisi kuulla tai nähdäkkään jatkuvaa murjotusta ja ikäviä asioita. Voi olla positiivinen ja pitää vaikka kevyttä kulissia yllä, mutta silti olla aito ja muistaa huonojen hetkien ja tapahtumien olevan ainoastaan inhimillistä. Kukaan ei pidä turhasta valittamisesta, mutta ihmiset pitävät aidoista persoonista, jotka joskus osaavat myös paljastaa heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa. Kukaan ei ole terästä, kukaan ei voi aina kestää kaikkea, eikä tarvitsekaan.

Moni on ihmetellyt kuinka voin kirjoittaa asioista tänne niin avoimesti, vaikka kuka tahansa voi lukea niitä. Pääosin kirjoitan omista tuntemuksistani enkä koe mitään syytä pitää yllä minkäänlaisia kulisseja niiden suhteen. En ole aina iloinen enkä koe itseäni onnelliseksi.

Kaikkialla on pimeää. Kuulen hengitykseni ja tunnen rinnassa hakkaavan sydämeni. Ne ovat ainoat asiat, joista tiedän olevani elossa. Missään ympärillä ei näy mitään, missään ympärillä ei kuulu ääniä kutsumassa minua luokseen. Ei edes sitä yhtä ainoaa. Toisaalta en ole varma asiasta. Tuolla kaukana saattaa olla joku kaipaamassa minua luokseen, mutta vierelläni leijuva sumu torjuu kaiken elämään kutsuvan. Oikeastaan valehtelisin jos väittäisin olevani tietämätön, sillä tiedän äänen kutsuvan minua vaikken sitä kuulekkaan. Tunteettomiksi pimenevät silmät kulkevat riutuneita käsiä pitkin kylmään harmauteen, jota ne jäävät tuijottamaan. Harmaudessa ei ole mitään, edes sen mukanaan tuoma hyytävä viima ei tunnu miltään. Ihmettelisin, miksei mikään tunnu miltään, mutta en jaksa. Olen vain liian väsynyt jotta jaksaisin edes sulkea silmäni. Mieleni vieressä välähtää kuva nauravasta tytöstä, hän on onnellinen. Hänen hiuksensa ovat kevyesti kiharrettu ja huulet punaiset, hän nauttii taivaalta putoavista lumihiutaleista ja hyväilee jumaloimiaan kasvoja. Silmät ovat hänenkin sielunpeilinsä eikä niiden kirkkautta ja hohkaavaa kuumuutta voi tulkita väärin. Se on ainoastaan yksiselitteistä tunteiden huumaa, niin suurta elämänjanoa ettei sitä voi sanoin kuvailla. Mutta nyt. Minne kaikki se valo hävisi, mihin lämpö katosi sydämestäni?

Pätkä tästä postauksesta.

Mun mielestä se kuitenkin kuuluu elämään. Pääosin oon todella onnellinen ja on aivan normaalia kokea olonsa välillä surulliseksi tai yksinäiseksi. Ei sitä tarvitse hävetä tai yrittää peitellä hymyllä, jonka takaa vain harva voi tunnistaa surullisen ihmisen. Liian moni myös sivuuttaa leveän hymyn takana piilevän surun, vaikka sen näkisikin. Todella surulliset ihmiset saattavat yrittää kirkkain silmin väittää kaiken olevan kunnossa ja he tarvitsevat ihmisen, joka aidosti silmiin katsoen kysyy mitä oikeasti kuuluu eikä lannistu ensimmäisestä pyörtävästä vastauksesta vaan kysyy uudestaan entistä varmemmin. Mun mielestä on tosi surullista kuinka moni tyytyy siihen ensimmäiseen välttelevään vastaukseen vaikka näkee, ettei kaikki ole kunnossa.

Kaverit ihmettelevät kuinka oon voinut kirjoittaa niin avoimesti ihmissuhteistani. En oikeastaan ymmärrä heidän ihmettelyään ollenkaan. Olen kirjoittanut joskus ikävöiväni entistä poikaystävääni, eron olleen edelleen kova paikka tai hänen olevan kaikesta huolimatta mahtava tyyppi ja mulle tärkeä. Eikö se nyt ole ihan kirjoittamattakin selvää, että eron jälkeen toista on jonkun aikaa ikävä? Eikö se vasta tyhmää olisikin väittää kaiken olevan täysin fine, ettei asialla olisi enää mitään merkitystä? Sillähän antaisi itsestään ainoastaan kylmän ja välinpitämättömän kuvan, varsinkin jos asia ei ole niin oikeasti. Onko se heikkoutta myöntää ikävöivänsä jotain? Ei mun mielestä, eikä mua hävetä myöntää tuollaisia asioita. Pystyin silloin kirjoittamaan ikävästä tänne kaikkien luettavaksi, mutta ihan yhtälailla ilmekään värähtämättä vastasin samoin jos joku kysyi oikeasti jossain. Kuten oon sata kertaa tännekin kirjoittanut, tunteitaan ei pidä pakoilla vaan kohdata ne rohkeasti ja mikä siihen olisi parempaa kuin myöntää ne myös muille ääneen. Sillä tavoin niihin myös turtuu hyvällä tapaa ja ne helpottavat kokoajan pikkuhiljaa.

Vasta kirjoitin ihanasta miehestä, jonka kanssa oon ollut puoli vuotta ja kerroin huoleni siitä, kun hän hakee toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Hän sanoi, että saan kirjoittaa aiheesta ja hän tottakai tietää kaikesta mistä kirjoitin, joten ajatusteni paljastamisesta ei olisi voinut koitua harmia siihenkään suuntaan. Mikä siinä sitten on niin mullistavaa jos paljastaa olevansa huolestunut siitä, kun suhteen alkuvaiheessa toinen saattaa lähteä 7h ajomatkan päähän opiskelemaan seuraaviksi useiksi vuosiksi? Mun mielestä se on taas vaan normaalia ja ois vähän hölmöäkin väittää etteikö asia mietityttäisi ollenkaan. Tietenkin on eri asia jos tuollainen ei oikeastikaan huolettaisi, mutta tarkoitan sitä, että sen huolen peittelisi taas vain hymyllä ja selittelyillä miksi siitä pitkästä matkasta ei koidu edes hirveästi vaivaa..

Monesti kuulee keskustelua siitä, kuinka tietyt asiat on hyvä pitää blogin ulkopuolella ja olen asiasta täysin samaa mieltä. Omat tunteet ja niiden paljastaminen eivät kuitenkaan mielestäni voi koitua millään tavalla vaaraksi tai haitaksi. Vai voiko? Minä en ainakaan keksi minkä vuoksi, joten kertokaa jos olette eri mieltä. Ymmärrän, etteivät kaikki ole yhtä avoimia ja haluavat esimerkiksi näyttää muille olevansa onnellisia vaikkeivat oikeasti olisikaan. Tiettyyn rajaan asti on vain hyvä pitää kulissia yllä ja odottaa, että myrsky loppuu pinnan alla. Jälkimainingeissa on mielestäni kuitenkin vain hyvä myöntää ja kohdata tunteensa, jotta asiat eivät jää vellomaan tarpeellista pidemmäksi aikaa. Enkä tarkoita, että kaikki tulisi aina vuodattaa juuri blogiin, mutta ihan vaikka vaan ystäväpiirilleen.

Mun mielestä tämä asia taas kertoo vähän siitä kuinka sujut on itsensä kanssa. Mun ei tarvitse kokoaikaa esittää säteilevää prinsessaa, joka oikein hohkaa lämpöä ja jonka hymy valaisee kaiken kilometrin säteellä. Voin olla hiljaa ja tuijottaa maata jos siltä tuntuu, ihminenhän minäkin vain olen niinkuin kaikki muutkin. Jos joku ei tykkää musta siksi, että joskus olen väsynyt tai surullinen niin ei hän silloin ansaitse mua parhaimmillaankaan. Jos joku tykkää musta siksi, koska jaksan aina olla pirteä duracellpupu, niin ei hän silloin tykkää oikeasti juuri minusta, sillä en vain ole sellainen.


Vaikka tämä postaus nostikin pinnalle ehkä vähän varjoisampia puolia, niin oon yleensä kuitenkin tosi säteilevä ja ihana!
(Myös humoristinen ^;-))


38 kommenttia:

  1. Mahtava teksti Anneli!
    Ja siis tuo viimeinen kappale on niiiin totta. Ton asian kanssa oonkin kamppaillut muutaman ihmisen kanssa lähiviikkoina, kun olen ollut enemmän allapäin kuin normaalisti. Yleensä olen se iloinen persoona, joka jaksaa aina nähdä kaikessa myös ne positiiviset ja ihanat asiat, mutta kun en yhtäkkiä olekaan koko aikaa sellainen, on mua sanottu negatiiviseksi ja masentavaksi ja seuraani on jopa vältelty. Siis mitäh. Tässä pätee just tuo lause, että "If you can’t handle me at my worst, then you don’t deserve me at my best".
    Pitää todellakin muistaa se, että elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, kaikissa asioissa ei vaan oo positiivisia puolia ja kaikilla on oikeus olla välillä hiljaisempia tai surullisempia kuin yleensä, eikä siinä oo mitään väärää tai maata kaatavaa. Kunhan osaa kuitenkin loppupeleissä nauttia siitä elämästä ja ottaa asiat myös huumorilla. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni! Musta on niin hellyyttävää kun tuo Anneli on jo niin levinnyt :DD Alkuun en tykänny yhtään, mutta kai siihen on jo tottunut ;) Mutta joo. Ei voi olettaa, että joku on aina se ilopilleri, joka tukee ja auttaa muita. Pitäis olla se tasapaino, että homma toimii molempiin suuntiin. Viimeinen huomios on kans aika tärkeä :)

      Poista
    2. Niinpä. Haha musta toi Anneli taas on niin hellyyttävä lempinimi, enkä osaa aatellakkaa sinua Annina enää. :3

      Poista
    3. Hahah :DD Musta se oli aluks ihan mummo mut nyt jo alkaa kääntyyn hellyttäväksi ;D

      Poista
  2. Vitsit että mää tykkään susta! Eiku ainii enhä mää tunnekkaa sua.. mut en vaa kestä ku sulla taas nii hyvää juttua

    VastaaPoista
  3. Ihana teksti ja niin totta. Olen sanaton!

    VastaaPoista
  4. Kolahti! Mä oon sitä mieltä ettei oo mitään menetettävää siinä että pystyy oleen avoin ja rehellinen. myöntään omia heikkouksia, kun silloin kun on tavallaan "alaston" ja pystyy sanoon omat heikkoudet niin samalla riisuu toisilta mahdolliset aseet itseään vastaan. silloin ihminen on vapaa ja vahva. Toimii kaikkeen, koko elämään. :) mulla on ollut ennen niin vahvoja ihanteita että millaista sen rakkauden kuuluu olla..ei oo enään, toki on, mutta erilaista. oon oppinut sen että en itse oo täydellinen, en voi odottaa sitä toiseltakaan. pyrkiä hyvään on mun motto, ei sekään aina onnistu, mutta sitä kohti aina. ja itse voi itseä muuttaa, ajatuksia ja asenteita, toista ei voi muuttaa. Sä oot niin mahtava! <3 tykkään niin näistä postauksista, oikeaa terapiaa! Tähän ei voi oikein mitään muuta lisätä! <3 mieletöntä tekstiä jälleen! Ei voi ku sanoa että niin totta! Halit <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen just samalla tavoin tuosta "alastomuudesta" ja muiden aseiden riisumisesta. Se voi tuntua aluksi pahalta kun silleen altistaa itsensä muille, mutta ei se musta ainakaan heikkoa tee, päinvastoin :) Tykkään kans kirjottaa näitä terapiapostauksia, itsellekin terapiaa :D<3 Määpä jatkan sun seuraavien kommenttien lukemista ;)

      Poista
  5. Jajaja.. Jos toisella on pahamieli niin miksi ei "suoda" sille se oma-aika että saa surra sen olon pois.. Tavallaan on ihana tarjota apua sitä tarvitsevalle samoin on ihana kun joku kysyy niitä kuulumisia. Saa puhua ja purkaa jos tuntuu siltä tai saa olla hiljaa jos tuntuu siltä. Ei se raivoaminenkaan oo väärin kunhan osoittaa sen elottomaan kohteeseen. Mulle musiikki toimii terapiana, silloin uppoudun siihen niin että en mä tajua muuta. Se parantaa. Ja kuntoilu sehän on myös loistavaksi havaittu juttu omalla ja varmasti useilla että saa purettua stressiä siihenkin. Ne riidat parisuhteessa nekin hyvässä onnessa lujittaa. Oppii tunteen oikeasti toisen mikä sitä satuttaa mikä ei ja näin. Ja sehän se on ihanteellista että tuntee toisen sydämen. <3 ja oppii arvostamaan. Sekin voi toiselle olla rakkauden osoitus että antaa olla rauhassa kun näkee että tarvii omaa tilaa. :) kaikilla on kuitenkin se oma oikeus omaan itseensä ja tunteisiin milloin ne mitäkin on. :) itse oon oppinut että on hyvä oikeasti osoittaa se että on kiinnostunut miten toinen voi, aidosti, se on mun luonne kyllä ollutkin. Mies on opettanut ettei aina tarvi ainakaan häneltä "tivata", hän kokee se noin. Ja mä pyrin tuon muistaan. Kyl se sitten jos tarvii niin puhuu jos kokee tarvetta, eikä se tarvi olla minä, pääasia että puhuu jollekin. :) oon tässä jos tarvit on ehkä se tieto joka tuo sitten sitä turvaa vsikeinakin aikoina. Kyllähän se aurinko kuitenkin paistaa risukasaankin. :) puhun siis itsestä, en tuputa ajatuksiani mutta tässä mun mietteitä.. Joita sit heräsiki kumminkin enempikin :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle myös musiikki on hyvää terapiaa. Yleensä riittää kun pääsee tärkeän ihmisen siliteltäväksi ja saa kuunnella musiikkia :) Se voi olla rakkaudenosoitus, jos molemmat tuntevat toisensa niin hyvin ja ihmiset vain ovat sellaisia persoonia, joille tuollainen sopii. Minä ainakin haluaisin, että toinen kysyy ettei tuntuisi siltä, ettei toista kiinnosta ollenkaan. Mutta kun on tarpeeksi selvästi sanonut kaipaavansa omaa aikaa ja rauhaa, niin tottakai toisen silloin täytyy arvostaa sitä ja antaa aikaa :) Totta myös tuo mitä miehes sanoo! Ei voi tietenkään yleistää, mutta varmaan aika monilla naisilla ja miehillä on vähän erilailla tämä asia ja kaivataan vähän erilaista helpotusta :)

      Poista
  6. Tuntuu ettei enään kehtaa lisätä kommenttia mutta en malta, vielä tää :D

    Mun mielestä rakkaus on kauneimmillaan kun se on epäitsekästä. Pystyy oleen hyvä toiselle ja kuunteleen ja joustaa tarvittaessa niistä omista ehdoista. Jos rakastaa niin varsinkin rakkauden alussa sitähän ottaa huomioon toisen kaikki tarpeet yleensä ja tekee kaikkensa että toisella on hyvä olla. Sit tulee se vaihe että minä minä. Sitä haluaa mennä omilla ehdoilla ja tää vaihe on yleensä se jolloin tuntuu ettei passata toisille ja jopa erotaan. Kuitenkin kun sen vaiheen pääsee yli (jos se on mahdollista päästä, kaikki väkivalta tämmöset on asia erikseen) niin tulee me-vaihe. Se on sitten se lopullisin toki voi aina ihminen kehittyä ja kehittää ajattelua mut tuossa sitä ehkä on kasvattu vahvasti jo kiinni toiseen. Mua on aina kiinnostanut psykologia ja oon paljon niitä sen vuoksi lukenut ja pohtinut tms niin tuo ihsn kerrottu asia parisuhteesta että ensin on "sinä rakkaani vaihe, sitten minä vaihe ja kolmantena me-rakkaani vaihe". Musta tuntuu että me eletään miehen kans nyt tuota me-vaihetta. Ollaan tosi erilaisia kumpikin mitä suhteen alussa. Ajatellaan erilain, ja vaikka tulee niitä ristiriitoja väistämättä niin kumpikin pystyy joustaan ja jos ei pystys niin sitten ei jousta, mut siitäkin pääsee yli ja huumori auttanut paljon. Ite oon ajatellu että voin tehä sen puolesta juttuja sen hyväksi vaikka ne ei aina oo itelle niin mukavia. Mielellään olisin koko ajan kainalossa :D jos se musta ois kii. Se ei oo niin kiinnostunut oleen lähekkäin mitä minä :D mutta oon tyytyväinen tosiaan kun kuitenkin saan ollakin siel kainalossa. :D ja ottaa jopa joskus itse pyytelemättä viereen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa laittaa kuule niin monta kommenttia ku vaan haluat! :D Oon samaa mieltä tuosta, että rakkaus on kauneimmillaan epäitsekkäänä :) Tuollaset psykologiset jutut ja psykologia ihan ylipäätänsäkin on kyllä tosi mielenkiintosta! Ja nuo vaiheet on kyllä aika selvästi olemassa, ainakin munkin mielestä.. Se on kyllä tärkeää, että ootte oppinu joustamaan ja tekemään asioita, jotka ei aina oo oman edun mukaisia :)

      Poista
  7. Aivan ihanasti kirjotettu, taas! ♥

    VastaaPoista
  8. ♥ no words needed!! Tää oli NII hyvä teksti!

    VastaaPoista
  9. Sulla on viisaita sanoja kaikille ajateltavaksi. :)

    VastaaPoista
  10. Älyttömän hyvin kirjotettu teksti! Pystyin niin samaistuun joka sanaan. :) Monesta asiasta niin samaa mieltä sinun kanssa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kaunis :) Meillä on kyllä paljon jutunaihetta sitten ;)

      Poista
  11. tää teksti kosketti mua anni tosi paljon! Sanoit niin paljon asioita, joita olen itsekkin pohdiskellut viime aikoiana todella todella paljon! Olet ihanan aito ja uskallat olla juuri sellainen kun olet <3 Oon tosi ylpeä susta :) olet hieno ihminen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Emppu<3 Oon ihan sanaton tuosta kommentista ^__^

      Poista
  12. Tosi upea teksti ja kauniita kuviakin vielä! <3


    ❤: Lotta / My Happybubble

    VastaaPoista
  13. todella hyvä postaus! aina parisuhde ei todellakaan ole sitä mitä ulkoapäin katsottuna saattaa näyttää ja kuvasit sen hienosti tekstissäsi :). omalla kohdallanikin tiesin että arki tulee jossain vaiheessa alkuhuuman jälkeen vastaan eikä kaikki ole enää sitä vaaleanpunaista hattaraa, mutta riitely ja pieni nahistelu tekee oikeasti välillä hyvää! siinä oppii tuntemaan toisen paremmin ja tietää mikä saa toisen suuttumaan tai pahoittamaan mielensä.
    Ja mä pidän ainakin sua tosi rohkeana kun uskallat ja kirjoitat tänne tällaisia asioita, yleensähän ihmiset tykkää lukea juuri niitä vähän syvällisempiä juttuja kuin pelkkiä pintaraapaisuja :). Jatka samaan malliin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuuli! :) Totta joka sana, mitä kirjoitit tuosta parisuhteeseen liittyvästä. Ne tekee vaan hyvää ja se täytyy muistaa JA muistaa myös, että samalla tavalla se on muillakin vaikkei sitä instagramkuvien perusteella huomaisikaan ;) Hassua, sillä ei musta tunnu mitenkään rohkealta ja sitähän mää vähän juuri pohdiskelinkin tässä, että miksi sitä pidetään jotenkin niin rohkeana :) Kiitos kovasti<3

      Poista
  14. Niin...<3
    Mulla ei oo sanoja, kun sä sanoit jo kaiken :-)

    VastaaPoista
  15. oikeesti sun itsetunto on niii superterve oot oikeesti mun idoli!!=) ihana postaus!

    VastaaPoista
  16. Waau kyllä muhunkin kolahti, itekki oon miettiny samoja asioita. Se ois kyllä mahtavaa että ihmiset vielä avoimempia ja rehellisempiä :) Oot niin ihana<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että muutkin miettii tämmösiä :) Kiitos kovasti, ihana kommentti<3

      Poista
  17. Näitä sun tosi deeppejä postauksia on parasta lukee kolmelta yöllä töissä (Y) se sanomaki taitaa pureutuu vähä paremmin näin yön pimeinä tunteina ;DDD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha joo mulla on aina ihan sama homma! :D Näitä on myös paras kirjottaa yöllä ;D

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

@annnye

Kuukauden luetuimmat