torstai 2. lokakuuta 2014

Kuolema pelottaa


Olit rakas puolisoni,
Olit paras ystäväni

Noilla sanoilla alkaa kirje, joka on jätetty liikennetolppaan kotini viereen. Maa on täynnä kynttilöitä ja kukkia. Joitakin päiviä sitten nuori nainen jäi bussin alle ja menehtyi. Naisella oli ollut mukana koira, joka jäi henkiin ja nyt toivottavasti lohduttaa kirjeen kirjoittanutta puolisoa.

Oon aika useaan kertaan vuodattanut kyyneliä tälle surulliselle tapahtumalle. Aina kun kävelen sen kohtalokkaan suojatien ohi tai kun edes mietin sitä kynttilämerta. Kaikki tällainen on vaan niin surullista ja niin turhaa. En osaa kuvitellakaan sitä surua, joka edesmenneen naisen puolisolla on tällä hetkellä. Monin paikoin tämä koskettaa myös samaistuttavuutensa takia. Nuori nainen, koira, sama kävelyreitti ja kumppani kotona. Haluan aina ajatella, että kuoltuaan ihmiset menevät jonnekin. En välttämättä nimittäisi sitä taivaaksi, mutta jonnekin, josta he voivat pilven reunalta katsella meitä ja ylpeänä seurata saavutuksiamme. Toivon, että tuolla naisella on hyvä olla siellä jossain ja hän voi hymyillen katsella koiransa leikkejä ja miehensä puuhia. Toivon myös, että mies hengähtää hetken surussaan, muttei jää siihen vellomaan vaan oppii lämmöllä muistelemaan ihania hetkiä ja yhteisiä muistoja. Vaikka en heitä tunnekaan niin oon aivan älyttömän pahoillani :'(

Mun on jo kauan pitänyt kirjoittaa kuolemasta. Oon käynyt tämän vuoden puolella kymmeniä kertoja useilla eri hautausmailla ja niissä vaan on jotain niin pysäyttävää, mutta kaunista. Mua pelottaa kuolema. Mitä sitten tapahtuu? Oonko sitten vaan olematta ja mitä se edes tarkottaa? Ei mua pelota sellainen, että olisin nyt kuolemassa vaan ihan se kun sitten vanhana kuolen. Tuntuu, että aika loppuu kesken ja se on jo ihan kohta ja meinaa iskeä ahdistus. Luulen, että oon vaan vielä liian nuori ymmärtämään sitä. Uskon, että sitten vanhana se tuntuu ihan luontevalta jatkolta vieläpä jos suurin osa ympärillä olleista ihmisistä on jo poistunut ja on vanha ja sairas. Mutta en oo vielä vanha enkä sairas ja lähes mun kaikki rakkaat ihmiset ovat elossa eli en tietenkään voi ymmärtää sitä vielä.

Tässä iässä on jo tullu kuultua, nähtyä ja luettua niin paljon ikävää ja surullista, että oon alkanu tosi varovaiseksi. Saatan miettiä bussissa ollessani, että mitä jos kuski nukahtaa rattiin tai mitä jos vastaan tuleva suistuukin mun kaistalle. En kuitenkaan jätä mitään tekemättä eikä mua pelota "elää". Mää vain tiedostan tilanteet. Joskus tapahtuu asioita, joihin itse ei voi vaikuttaa ja se on silloin hyväksyttävä. Mutta jos olisin voinut pelastaa itseni tai muut sillä, että esimerkiksi ajaisin hiljempaa tai jarruttaisin risteykseen niin tottakai teen niin. Kauhulla aina katson ihmisiä, jotka hyppivät tien yli vilkaisemattakaan ympärilleen. Vaikka kyseessä olisi suojatie, niin lohduttaako se ajatus "autoilijan olisi pitänyt väistää" enää siinä vaiheessa kun se auto on jo ajanut päältä? En ikinä voisi kääntyä tai mennä tien yli edes suojatietä pitkin ilman, että varmistaisin autot. Ja vaikka joku näyttäisikin hiljentävän niin silti kuljen vähän varauksella. Koskaan ei voi luottaa siihen, että itse tekee kaiken oikein eikä sen takia mitään tapahdu. Monen suhtautuminen kun tuntuu olevan se, ettei mitään vaaraa ole kun ajaa itse oikein tai kulkee suojatietä pitkin tai jotain vastaavaa. Miten kaikki onnettomuudet sitten tapahtuvat? Ollaan kuitenkin vaan ihmisiä inhimillisine virheinemme.

En tarkoita, että tätä kaikkea olemassa olevaa pahaa pitäisi pelätä. En ollenkaan. Elämää täytyy elää ja tehdä kaikkea mitä haluaa, mutta pitää samalla silmät auki ja oppia ennakoimaan tilanteita. Se on pieni vaiva jos sillä voi joskus pelastaa oman tai jonkun toisen hengen. Tässä oli nyt sattuneesta syystä paljon autoaiheisia esimerkkejä, mutta sama pätee ihan kaikkeen mahdolliseen.

Millaisia ajatuksia kuolema herättää teistä? Ja mihin uskotte ihmisen päätyvän kuoltuaan?


31 kommenttia:

  1. Hui että säikähin että sun joku läheinen on kuollut ennen kuin luin tekstin! Mutta järkyttävää silti vaikka ei ollutkaan sun läheinen. :(
    Mä ite uskon siihen että pääsen taivaaseen kuoleman jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei onneksi kuitenkaan.. Taivaaseenpääsyyn on hyvä uskoa :)

      Poista
  2. Tosi surullinen, mutta myös ajatuksia herättävä postaus. Mä pelkäsin myös ennen kuolemaa. Just samalla tavalla ahdisti se epätietoisuus tulevasta ja se että mä yhtäkiä olen vaan poissa, en saa enää elää, mua ei vaan enää ole ja pian nekin jotka mua alkuun kovasti kaipasi unohtaa mut ja menee elämässään eteen päin. Se ahdisti ihan hirveästi ja ahdistaahan se joskus edelleen muttei enää samalla tavalla. Voitin kuoleman pelon sen myötä kun mun isä kuoli melkein pari vuotta sitten. Uskon siihen, että kuoleman jälkeen pääsee taivaaseen ja ajatus siitä, että nyt siellä taivaassa on parin isovanhemman lisäks odottamassa mua mun oma iskä sai mulle rauhallisen fiiliksen ja enää en pelkää. Ootan näkeväni iskän uudestaan, mutta silti haaveilen muiden tapaan siitä, että saan joskus vanhana kuolla vanhuuteen omassa rauhassani melkein jo toivoenkin sitä kuolemaa kaikkien läheisten poistuttua aiemmin, jolloin voi hymyssä suin ajatella eläneensä elämänsä nyt päätökseen ja tehneensä siinä kaiken sen mitä onkaan elämältään halunnut. Ajatus siitä, että kuolisin nyt tän ikäisenä, se pelottaa edelleen, koska vielä kaikki on kesken ja isoimmat unelmat on vielä toteutumatta, mutta muuten kuolema ei enää pelota. Luulen, että sen asian oppii käsittelemään ja pelon voittamaan vasta sitten kun iteltä kuolee oikeesti joku tosi tosi läheinen henkilö. On se kuolema silti edelleen aika pelottava ja jotenkin tavallaan kuitenkin kaukaiseltakin tuntuva asia, mutta oon oppinu suhtautumaan ajan ja kuolemaan liittyvien kokemusten kanssa siihen paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Pauliina! Aivan tosi hyvä kirjotus ja tää avas jotenkin mun silmiä tosi paljon. Hirveän nuorena oot joutunu menettämään isäsi :( Aiankin tuon kommentin perusteella oot kuitenkin osannu ottaa ihailtavan ja mun mielestä oikean suhtautumisen tuohon asiaan, enkä tarkoita sitä etteikö niitä heikompiakin hetkiä olisi, sillä niin se vain menee. Jotenkin tosi lohduttava tuo sun ajatusmaailma, kiitos kun jaoit tän sun mielipiteen ja kokemuksen tänne!<3

      Poista
  3. Ajatuksiaherättävä postaus tosiaan! Kuolema on mielenkiintoinen aihe. Itse pelkäsin ennen kuolemaa hyvin paljonkin, luultavasti juurikin siksi, ettei oikein tiennyt mitä se tarkoittaa, miltä se tuntuu? Näin kuitenkin noin vuosi takaperin sitten Hyvin pysäyttävän unen. Unessa näin itseni tavallaan riippumassa, leijumassa ilmassa hyvin epämiellyttävän näköisessä asennossa. Tavallaan tunsin samaan aikaan katselevani itseäni ulkopuolisena, mutta tuntevani myös olevani siinä riippuvassa asennossa. Olin hämilläni, hieman peloissani. Yläpuolelleni ilmestyi hahmo, joka tarttui päähäni, muistan tässä vaiheessa olleeni äärimmäisen kauhuissani, ja varsinkin sitten kun tämä hahmo "rusautti" kalloni ympäri. Minä siis kuolin.

    Se hetki, kun tajusin kuolevani, kun tunsin sen ja tässätapauksessa myös näin sen, olin kauhuissani ja peloissani. Koko elämä tavallaan rullasi silmieni ohitse ja tunsin kaikki tunteet aina ilosta suruun. Se oli hämmentävää.

    Mutta sitten, kun olin kuollut vaivuin sellaiseen rauhallisuuden tilaan, etten ole koskaan eläisseni sellaista tuntenut. Tunsin olevani vapaa kaikesta, tunsin vain ääretöntä helpottuneisuutta ja rauhallisuutta. Muistan etten enää tässä vaiheessa nähnyt itseäni, tai ylipäätän nähnyt enää mitään. En myöskään tavallaan muistellut tai muistanut enää mitään tai ketään elämästäni. Minä vain olin se tuntemus, että nyt kaikki on hyvin. Se oli pysäyttävää. Vaikka näin ja koin hirveän kuoleman, koin sen jälkeen jotain niin rauhallista ja kaunista, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla.

    Herätessäni unestani, muistin uneni kirkkaana mielessäni, mikä on harvinaista. Muistan kertoneeni kokemuksestani monille läheisilleni ja olleeni monta päivää aivan sekaisin kokemistani tuntemuksista. En siis kääntynyt mihinkään uskoon tai mitään, enkä edelleenkään usko mihinkään jumalaan saatikka taivaaseen. Uneni kuitenkin herätti minussa jotain, ja sen jälkeen en ole enää hetkeäkään pelännyt kuolemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan se epätietoisuus onkin siinä niin paha. Kamala hetki varmaan tuo unessasi ja mielenkiintoista lukea tuota kuvailemaasi tilaa ja tunnetta, joka tuli sen jälkeen. Tuollainen jokaisen pitäisi varmaan kokea joskus elämänsä aikana itse niin voisi ymmärtää :)

      Poista
  4. Ajatuksia herättävä postaus. :) Ite uskon että maailmassa edelleen vaeltaa se pieni ja pilkattu joukko, joka näyttää päälle päin vain köyhältä savimajalta, mutta sisällä on rakkaus,ilo ja rauha. Kaikkihan ei usko mihinkään yliluonnolliseen, mikä on tietenkin normi ihmiseltä aivan normaalia. Ite kuitenkin tunnen omistavani lahjan, joka on sekä täällä maanpäällä että lopullisesti taivaassa, jossa se on muuttunut todeksi, eli usko. Raamatussa sanotaan kuoleman jälkeisestä elämästä uskovalle, että usko muuttuu näkemiseksi ja toivo todelliseksi (jotenki nui) Haluaisin, että kaikki maailman ihmiset ymmärtäis kuinka tärkeetä on rauha sydämmessä ja mitä se merkitsee. Ymmärrän silti niitä jotka eivät usko näihin, esim ateistit koska ihmisiähän neki vaan on ja niillä ei oo ollu mitään tunnetta että kuoleman jälkeistä elämää olis yms. Tätä on ihan tositosi vaikeeta selittää et miten mää uskon, mut se rauha, mikä sydämmessä ja sisimmässä on, se on aivan sanoinkuvaamattoman ihanaa, säälin niitä, jotka pilkkaa ja naureskelee tällaselle, koska ne ei vaan oikeasti tiiä mitä oikea aito usko on.. :( tiiän monia, jotka on tehny parannuksen ja saanu synnit anteeksi, että ne on ennen pilkannu meitä, mut armon löytäessään ymmärtäny tän uskon. Raamattussa kerrotaan kolmiyhteisestä Jumalasta jossa on siis Isä, Poika ja Pyhä Henki> tuntuu että nykyään valtaosa kristityistä ei tiedä, mitä Pyhä Henki käytännössä tarkottaa. yyh tästö ei tuu nyt yhtään mttään ku en ossaa selittää:DD Mutta vitsi ku joku ymmäryäis ees jotain. enkä todellakaa oo mitää aivopesty yms mitä niitä nyt onkaan:D mulla ei ollu mitään pointtia tässä muutaku se, että mulla ei pelota kuolema koska saan uskoa armosta eikä siihen tarvi omia ansioita koska Jeesus on sovittanut kaikkien maailman ihmisten synnit ja ne jotkaa uskoo vain armosta, niillä on se autuus. Kumpa kaikki ymmärtäis tän:/ no ihan sama tää nyt oli tällanen ihan epäselvästi selitetty mut en pysty paremaan:D "etsivä löytää, kolkuttajalle avataan" Etsikää sitä rauhaa, kunnes sen löydätte, niin teillä on autuus kerran Taivaassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisäinen rauha ja levollisuus on kyllä äärettömän tärkeää ja luulen, että on olemassa aika moniakin ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä sitä tai edes ymmärrä sitä. Niiden löytämiseksi ei mun mielestä välttämättä tarvi uskontoa, mutta jotain muuta syvällistä ymmärrystä ja pohdiskelua - toki uskonto auttaa varmasti. Mielenkiintoinen ja kiinnostava sun kommentti ja paljon pohdittavaa :) Ymmärrän tuon, että suruttelet niiden puolesta, jotka ei ymmärrä sitä rauhaa - oon ihan samaa mieltä!

      Poista
  5. Ennen minulla oli aika lailla samoja ajatuksia. Taivas ja Raamattu yms uskonnolliset uskomukset tuntuivat liian naiveilta ja simppeleiltä minulle maailmankuvan perustaksi. Lisäksi kaiken oikeudenmukaisuus ja loogisuus on ollut minulle aina hirveän tärkeää, ja sitä eivät perinteiset uskonnot oikein ole jos niitä kirjaimellisesti tulkitsee. Niimpä päätin, että en usko ainakaan kristinuskon esittämään jumalkäsitykseen. Toisaalta en myöskään halua kieltää kristittyjen jumalaa/Jeesusta (uskon Jeesuksen oikeasti olleen olemassa). Loppoen lopuksi uskon, että kaikki uskonnot ovat tavallaan oikeassa. Kun niitä tutkii tarkemmin lukuunottamatta ns, ääriliikkeitä ja lahkoja, huomaa että kaikissa uskonnoissa on samat perusajatukset ja arvot.

    Muita pohdintojani:
    Uskonnolliset kirjoitukset yms. on luotu aikana, jolloin ihmisetkin olivat henkisesti yksinkertaisempia. (Esim. keskiajan ihmisten on sanottu olleen henkisesti nykyisten varhaisteinien "tasolla".) Niimpä esimerkiksi Jumaluus, Jumala, on käsitetty henkilönä, "pappana joka katsoo pilven reunalta". Nykyihminen kykenee henkisesti korkeatasoisempaan ajatteluun ja kyseenalaistamiseen. Mm. koulutus ja mahdollisuus keskittyä muuhunkin kuin hengissä selviämiseen, on kehittänyt ihmisiä henkisellä tasolla. Nykymaailmassa ei enää mikään "pappa pilven päällä" tyyppinen uusi uskonto saisi kannattajia. Ihmiset vaativat enemmän.

    Minulle Jumala on jonkinlainen hyvä energia, joka virtaa kaikessa elävässä ja ihmisissä ja laittaa asioita tapahtumaan. Hän on se elämänenergia, hyvyys, henki. Erityisesti luonnossa ja luonnon mahdissa sen aistii.

    Mainittakoon myös, että erään unikokemuksen kautta olen viimeistään tullut varmaksi siitä, että ainakin jotakin elämää kuoleman jälkeen on, myös eläimillä. Eräänä yönä vuosia sitten näin aivan yllättäen unta rakkaasta eläinystävästäni, joka oli aina ollut minulle aivan erityisen tärkeä. En ollut nähnyt siitä mitään unia vuosiin. Unessa se tuli luokseni ja sain rauhassa halata sitä. Uni oli muutenkin erikoisen toden tuntuinen. Aamulla herättyäni mietin unta hetken, mutta lähdin sitten kouluun. Myöhemmin iltapäivällä kuulin musertavat uutiset: kyseinen eläin oli kuollut muutamia kuukausia sitten, mutta minulle ei ollut kerrottu. Silloin muistin viimeöisen unen, ja olen pitänyt sitä rakkaani viimeisenä tervehdyksenä siitä lähtien. En osaa uskoa mihinkään sattumaan tässä asiassa.

    Tämän jälkeen olen löytänyt rauhan, ja odotan kuolemaa rauhallisena. Äidilläni on paljon vastaavia unikokemuksia myös, joissa hän on saanut tietää tulevia asioita, esim. lastensa sukupuolen.

    Uskon myös kohtaloon ja jälleensyntymään. Elämän tarkoitus on kasvaa henkisesti, ja tämän elämän teot vaikuttavat siihen millainen seuraava tulee olemaan, ja mitä pitää vielä oppia, jos ei se tässä elämässä onnistukaan. Tämä tuntuu ainoalta järkevältä selitykseltä kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu - hyvää ja pahaa. Ja eikö juuri usein pahan tapahtumisesta seuraa jotain hyvääkin - henkistä kasvua...

    Tämä minun ajattelumallini pohjautuu paitsi omiin kokemuksiini ja järkeilyihini, myös antroposofiaan, johon suosittelen myös avoimin mielin tutustumaan, jos haluaa tutkia elämän henkistä puolta. Antroposofiassa on vaikeita käsitteitä joita en itsekään vielä ihan ymmärrä, ja siitä liikkuu myös paljon harhaluuloja ja erheellisiä tulkintoja. Joka tapauksessa se on loogisimmin asioita selittävä maailmankatsomus, jonka olen löytänyt. Rudolf Steiner on sen perustanut.

    Tulipas oikein "saarnattua", en tiedä miksi näin innostuin kertomaan uskomuksistani kuoleman jälkeiseen, ehkä koska vaikutat niin samanlaiselta syvälliseltä tyypiltä kuin itse olen. Harmittaa välillä, kun monet ihmiset keskittyvät niin pinnallisiin asioihin käsittelemättä juuri mitään ajatustyöllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, kiitos älyttömän pitkästä kommentista! Niiin mielenkiintoista luettavaa :) Oon myös kuullut paljon noista unikokemuksista ja muista vastaavista. Toivottavasti vielä joskus itse koen vastaavaa, sillä ei sitä voi täysin ymmärtää ellei ole kokenut samaa :) Saarnata saa ja tätä oli älyttömän mielenkiintoista lukea :) Välillä kyllä tuntuu, että ois paljon helpompi jättää puolet ajatustyöstä vaan pois kun pää on niin täynnä kaikkia pohdiskeluja >:D

      Poista
  6. Tää oli tosi ajatuksia herättävä ja koskettava postaus. Mä oon nyt tässä vajaan vuoden aikana joutunut miettimään tosi paljon kuolemaa ja etenkin viimeisinä kuukausina, sillä kesällä mun rakas ja läheisin ystävä kuoli. Ja kyllä ajatus kuolemasta on munkin mielestä aika ahdistava, vaikkakin ystävän kuoleman myötä se on muuttunut hieman vähemmän ahdistavaksi. Kaiken sen epätietoisuuden lisäks mua ahdistaa siinä se, että pelkää kaiken jäävän kesken. Että ei oikein ehdi edes elää, ennenkuin jo kuolee. Valitettavasti mä koen, että mun ystävälle kävi juuri niin ja se tuntuu hirveän pahalta. Mutta hänen kuolemansa on saanut mut ajattelemaan sitä, että mulla on vielä mahdollisuus ja mun täytyy oikeasti käyttää se nyt. Ihan täysin käytäntöön en oo tätä uutta ajatusta ja asennetta saanut vielä, koska suru on niin voimakas ja musertava. Taistelen kuitenkin parhaani, että pian pääsen taas jaloilleni ja voin sitten elää täysillä nauttien ja kokien mahdollisimman paljon. Koska mä uskon sen helpottavan sitä hetkeä, kun se kuolema tulee omalle kohdalle eli että oon tavallaan sitten valmiimpi siihen, vaikka se tuliskin jo ennen sitä vanhainkoti-ikää, jolloin tosiaan suurinosa kokee jo aivan eri tavalla niinkuin sä tossa kirjoitit.

    Ja lisäks ystävän kuoleman jälkeen oon jotenkin vahvemmin uskonut siihen, että kuoleman jälkeen matka jatkuu vielä johonkin kauniiseen paikkaan. En mäkään tiedä nimittäisinkö sitä juuri taivaaksi, mutta kuitenkin. Mulla on myös sellainen tunne, että ystäväni näkee ja kuulee mut edelleen sieltä jostakin ja on sitä kautta tietyllä tapaa läsnä. Kuulostaa joidenkin mielestä hulluudelta tai vaihtoehtoisesti toiveajattelulta, mutta siltä musta vain tuntuu jostakin syystä.

    Erika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, osanotot :( Epätietoisuus on varmaan yksi pahimmista asioista kuolemassa ja ehkä jonkun läheisen kuolema on jollain lailla pakottanut käsittelemään kuolemaa enemmän niin se on helpottanut vaikkei ole mitenkään ns selkeytynytkään. Yritä vaan tehdä ja kokea mahdollisimman paljon, sitä ystäväsikin toivoisi sun puolesta! Määkin haluaisin sitten vanhana kokea kaiken ikäänkuin tehdyksi ja olon valmiiksi.. Ei se mun mielestä oo ollenkaan hulluutta..

      Poista
  7. Jotenkin oli outoa lukea tämä postaus, kyseinen nainen kun oli entinen työkaverini. Tää ihminen oli niin täynnä elämää. En osaa muuta nyt sanoa mutta kiitos että kirjotit tämän tekstin :-)

    VastaaPoista
  8. tuollaiset tapaukset ovat kyllä niin surullisia ja koskettaa aina, varsinkin jos se on sattunut vielä omilla kotikulmilla ;( huomaan itsekin välillä miettiväni kuolemaa ja sitä mitä sen jälkeen tapahtuu, miten pystyy yhtäkkiä vain menemään "pois" tietämättä tai tajuamatta mitään? Pystyn niin helposti kuvittelemaan sen tuskan joka omaiselle jää läheisen kuoltua, ja pelkään sitä kun se jossain vaiheessa tulee omallekin kohdalle, joku läheinen kuolee enkä näe häntä enää koskaan :( ajatus on jo itsessään niin surullinen että sen ajatteleminenkin tuo jo kyyneleet silmiin..silti se on väistämätön osa elämää, johon täytyy vain sopeutua vaikka pahalta se tuntuukin :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin.. Hirveästihän maailmalla kaikkea tapahtuu, mutta sillon ne koskettaa huomattavasti enemmän jos niissä on jotain tuttua tai samaistuttavaa :/ Mua pelottaa se, jos joku mun rakas kuolee, mutta myös se, miten mun rakkaat pärjää jos mää kuolisin..

      Poista
  9. Tosi pysäyttävä teksti ja hienosti kirjoitettu. Itse olen kohdannut pelkoa kuolemisen kanssa pari kertaa, mutta en siltikään halua ajatella sitä. Tiedostan sen, että se tulee joku päivä mut se on kohtalon tehtävä. Ajattelen jokaista tapahtumaa niin, että niillä on jokin tarkoitus. Kaikilla on se oma aika millon lähteä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Totta, kai sitä ois hyvä pitää jotenkin ennaltamäärättynä juttuna, johon itsellä ei niinkään ois valtaa vaikuttaa..

      Poista
  10. Oli muuten aika pysäyttävä postaus, ihan silmät kostui parin ensimmäisen kappaleen aikana.
    Itse en käytä aikaani miettimällä "mitä, jos...". Olen aika sinut sen kanssa, että jos minun on aika lähteä, niin sitten on minun aika lähteä. Jos sieltä vastaantulevien kaistalta joku suistuu päälle, niin se on sellainen asia, mihin ei voi itse vaikuttaa. Jos minun on määrä lähteä tältä planeetalta sillä tavalla, niin se on sitten se kohtalo, mihin on tyydyttävä. En kuitenkaan varsinaisesti usko kohtaloon, vaan tiedostan sen, että minulla on jokin määrätty aika tässä elämässä, josta pitää nauttia, koska koskaan ei tiedä, milloin on se oma aika mennä.
    Itseäni ei siis pelota oma kuolemani laisinkaan, enemmän pelottaa se, että joku läheinen lähtee. Näin itsekkäästi siis se henkinen kipu ja suru, mitä koituu rakkaan menettämisestä, niin sitä pelkään eniten. En myöskään varsinaisesti usko tuonpuoleiseen. Uskon, että kaikki kiertää. Ruumis maatuu ja muuttuu joksikin muuksi. Se, mitä tapahtuu hengelle, en osaa sanoa. Uskon siis niin, että ruumishan voi toimia ilman henkeä (esim. kooma), niin tällä logiikalla hengenkin pitää toimia ilman ruumista. Ehkä henki etsii uuden ruumiin? Ehkä henki on ainutlaatuinen ja säilöytyy jonnekin? En osaa sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :'( Ihanaa, että pystyt suhtautumaan asiaan noin! Se ois varmaanki se ihanne, joka kaikilla ois hyvä olla. Mutta kun ei vaan asiat oo niin helppo tehdä niin kuten järki sanois jos sydän sanoo toista.. Mutta tuo on tavallaan tosi lohduttava näkökulma :) Mun mielestä on mielenkiintoista ajatella niin, että henki siirtyisi jonnekin.. :)

      Poista
  11. Niin kauhean surullista...:'( Pelottaahan se, mutta uskon siihen, että taivas on kingimesta ja siellä syödää herkkuja samalla ku heilutellaan varpaita pilvien reunalla ja kyylätapsaillaan maailman menoa. :)

    VastaaPoista
  12. Tosi hyvä ja ajatuksia herättävä postaus niinkuin moni jo ylempänä sanoikin. Itsellekin kuolema on ollut viimeisen vuoden melko ajankohtainen aihe, kun viime joulukuussa jouduin tulipaloon niin, että keskellä yötä unen pöppörössä huomasin savun tunkevan oven läpi sisään ja tajusin pienessä yksiössäni kuudennessa kerroksessa,ettei mulla ollut mitään pakopaikkaa, ei edes parveketta minne mennä sitä savua pakoon. Se tunne, kun luulin että se tuli on varmasti jossakin ihan lähellä, alapuolella olevassa tai viereisessä asunnossa vähintään ja siitä seuraava pakokauhu että tässäkö tää nyt oikeesti oli. Loppujen lopuks palo olikin ekassa kerroksessa ja asukas joka sieltä oli paennut oli vain jättänyt oven auki eikä varsinaista hengenvaaraa ollutkaan, mutta mulle jäi siitä kuitenkin todella epömiellyttävä tunne, että hei vaikka pitääkin tottakai elää täysillä ja pelkäämättä niin tää elämä on niin pienestä kiinni. Tuon tulipalon vaikutukset yltää vieläkin, sillä pari kuukautta siitä palosta mulle muodostui siitä stressiperäinen pelkoreaktio etten muutamaan viikkoon edes syönyt enkä nukkunut kun pelkäsin joka ikistä rapusta kuuluvaa kolahdusta niin paljon. Kriisiavun ja pitkän tietoisen työstämisen jälkeen oon vihdoin saanut elämästä kiinni vaikka välillä toki on vielä huonoja päiviä.
    Tulipas tästä nyt ihan kauhea avautuminen mutta halusin vain sanoa, että omakohtaista kokemusta mulla on tilanteesta kun luulee kuolevansa. Kuvittelin aina ennen etten pelkää kuolemaa, uskon että sitten sitä vain on, rauhassa. Mutta tuollaisen kokemuksen jälkeen mua pelottaa uusi tulipalo silti ja esim myös juurikin sun mainitsema autoilu - niin paljon tapahtuu kolareita ettei liikenteessä pitäis hurjastella vaikka moni niin tekeekin uskoen että "kyl mä osaan, ei ikinä oo sattunu mitään". Moni tuntuu välillä luottavan liikaa että kun ei aiemmin ole tapahtunut mitään pahaa niin sitä ei itselle tule ikinä tapahtumaan. Mutta kun voi tapahtua. Mäkin asuin hyvällä alueella enkä ikinä kuvitellut päivää jona en tuntisi oloani turvalliseksi omassa kodissani. Mutta kuinkas kävikään. Mutta niin, tunnen myös todellavahvasti, että jos jollekin täysin tuntemattomalle tapahtuu jokin tapaturma niin mulle tulee siitä niin paha olo että aika on niin rajallinen ja toivottavasti hän on ehtinyt elää täysillä :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kamala kokemus sulla takana.. Varmasti jää traumoja tuollaisesta jos kunnolla ehtii säikähtää. Onneksi oot nyt käyny puhumassa tuosta ja kyllä se ajan myötä helpottaa ihan varmasti! Tuollaisen kokemuksen jälkeen alkaa varmaan enemmän arvostamaan elämää ja haluaa tehdä ja kokea kaikkea sekä nautti siitä mitä on. Jos sulla ei vielä oo tullu tuollasta niin käännä fiilikset noin, koska myöhemmin sua vaan kaduttaa jos nyt kulutat aikaasi pelkäämiseen ja ahdistukseen! Helpompi varmasti sano ku tehä, mutta silti :) Hali<3

      Poista
  13. "Saatan miettiä bussissa ollessani, että mitä jos kuski nukahtaa rattiin tai mitä jos vastaan tuleva suistuukin mun kaistalle. En kuitenkaan jätä mitään tekemättä eikä mua pelota "elää". Mää vain tiedostan tilanteet."

    Sä teit sen, sä puit sanoiksi sen mitä mä tunnen/koen/ajattelen aina, mutta en osaa sanoa ääneen. Noi lauseet olis voinut tulla suoraan mun suusta ja oli musta helvetin hyvin sanottu, me vain tiedostetaan ne tilanteet. Nykyisissä opinnoissani ensihoitajana opettajakin opettaa meitä olemaan "aina askeleen edellä muista" esimerkiksi hälytysajossa. Opetellaan ennakointia, miettimään mitä joku muu saattaa seuraavaksi tehdä ja varautua omalla toiminnalla äkillisesti muuttuviin tilanteisiin.

    Ps. kirjoitat hyvin ja pohdit asioita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huippua! Tällaisia "heräämisiä" ja jotain ymmärryksen kokemisia haluan kaikista eniten tältä blogilta :) Sun opinnot varmasti valmistaa sua paljon kaikkeen! Kiitos kovasti ja ihanaa syksyä sinne :)

      Poista
  14. Jospa ne kualleet päätyvät hiekkaharjulle helsinkiin :DDD ... lukaisin vahingossa jonkun vanhan blogisi :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Whaat? En kyllä oo nyt yhtään kartalla mistä puhut :)

      Poista
  15. Mulla herää välillä samoja ajatuksia kun sulla - entä jos tää kaikki jääkin kesken liian aikaisin kuin olisi tarpeen? Entä jos lähden täältä vielä kun kaikki on kesken, unelmat tavoittamatta? Välillä havahdun miettimään noita kysymyksiä, mutta nopeasti ne unohtuu, koska yritän elää tässä hetkessä ja olla onnellinen asioista jotka on elämässä mainiosti:) Näitä ajatuksia herää aina kun lähellä -sun tapauksessa nyt tää menehtynyt nainen- tapahtuu jotain, tai esimerkiksi joku tutun tuttu menehtyy yllättäen. Täytyy vaan toivoa, jos rukoilee niin rukoilla, että saatais olla täällä mahdollisimman pitkään ja nauttia tästä suuresta lahjasta nimeltään elämä <3

    Ihana teksti btw.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä.. :( Mitä jos.. Mutta kun eihän koskaan mistään asiasta voi olla 100% varma. Pitää hyödyntää se aika jolloin saadaan tehdä kaikkea :) Kiitos ihanasta kommentista!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

@annnye

Kuukauden luetuimmat