lauantai 14. marraskuuta 2015

Pray For Paris

Oon sanonut monesti, että Pariisi on ihan ehdoton lempipaikka mulle ja tänäkin vuonna oon päässyt käymään siellä kahdesti. Eilen yöllä luettiin vain muutamia minuutteja aiemmin tulleita uutisia Pariisin tapahtumista. Ensin oli vain kymmenisen kuollutta, mutta pian tuli lisää uutisia ja asioiden karmeus alkoi selkenemään.. Nukkumaan mennessä uhreja oli päälle neljäkymmentä ja kyllähän sen tiesi, että aamulla luku olisi vielä paljon isompi. Pelotti ihan hirveästi se mitä aamu toisi tullessaan.

Ei näitä tapahtumia voi vaa käsittää vaikka oon pitkin päivää pidätellyt kyyneliä Amsterdamin kaduilla. Tuijotellut lasittunein silmin lautan ikkunasta taivasta, joka sekin kyynelehtii täällä. Tuntuu jotenkin todella väärältä olla itse reissussa ja yrittää nauttia kun niin lähellä on tapahtunut jotain niin kamalaa. Luin eilen yhden postauksen kuolemasta ja kommentoinkin siihen, että ei kuolemaa voi varmaan ymmärtää koskaan ihan täysin. Miten tämmöistä järkyttävää tapahtumaakaan voisi sitten ymmärtää? Miten näin paljon pahaa voi olla olemassa?

Starry Eyes -blogin Sita kirjoitti upean tekstin, joka on suoraan kuin mun omista ajatuksistani.. Sitan tekstin myötä lohduttavimmat ajatukseni ja syvimmät osanotot omaisille, Pariisille ja koko maailmalle. Luotan siihen, että uhreiksi joutuneilla on nyt hyvä olla missä he sitten ovatkaan.. Toivottavasti tällaista ei jouduta todistamaan enää ikinä :(


Tänään tuuli tuntui kylmemmältä kuin ennen.

Jossain kaukana (mutta silti niin lähellä) julmuus välähteli eilen illalla sokaisten satoja ihmisiä ikuiseen pimeyteen. Marraskuun kolmastoista päivä. Aamulla miljoonat heräsivät epäuskoon, pelkoon, kysymyksiin, epätietoisuuden puristavaan otteeseen. Ei tunnu oikealta aloittaa päivää niin kuin ennen, hymyn takana hetken unohdus.


Oma typerä arkeni, turhat valitukseni
mitä jos minulle sinulle meille rakas joskus kävisi noin miksi kukaan ikinä 
miten voi olla en kestä tätä maailmaa


Nyt hiljaisuus valuu kyynelinä ikkunoissa, seinät kaikuvat äänettömiä huutoja ja suru laskee huntunsa ihmisten ylle peittäen Ranskan valkoiseksi. Mutta vaikka surun harso on ohuempaa täällä kaukana, minusta tuntuu kuitenkin siltä, että haluan hakeutua sen suojaan.

Sillä siellä, myötätunnon tuoman tuskan seassa on ihmisyys, rakkaus.

Teksti: Sita


6 kommenttia:

  1. Itte oon kans pidätelly kyyneliä, ihan sama missä oon kulkenut. Tänään tuntu erityisen pahalta istua poikaystävän kanssa autossa, ajeltiin ja käytiin kaupassa. Mietin siinä samalla, mitä jos täällä Suomessa tapahtuisi jotain noin kamalaa. Mitä jos yht'äkkiä nurkan takana olisi vastassa aseistautunut mies? Tai mitä jos autotiellä olisikin pommi odottamassa laukeamistaan? Sitä rupee oikeasti miettimään omassa pienessä mielessä (näin syvällisesti pohtiva kuin olen) kamalia asioita ja hitusen ehkä pelkäämäänkin, onko kotimaassa esim. parin vuoden päästä turvatonta olla. Toisaalta, musta tuntuu jo nyt siltä etten pysty hetkeen olemaan rauhallisin mielin..

    Maailmanmenoa kun ei voi ikinä ennustaa, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Siksi tää onkin niin järkyttävää. Ei tätä voi edes sanoinkuvailla, ehkä parempi ku en ois ittekään sanonut mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä :( Ja kun joissain maissa tuollainen on melkeenpä ihan arkipäivää.. Ei sellaista voi mitenkään kuvitella jos ja kun ei onneksi ole omakohtaista kokemusta. Pitää itse vaan yrittää vaikuttaa niihin asioihin mihin pystyy, vaikea sanoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan :/

      Poista
  2. Eipä kukaan paljoo itke kun Ranskan ja Naton pommikoneet & lennokit laittaa Libyaa, Syyriaa, Jemeniä, Irakia ja Afganistania maan tasalle tälläkin hetkellä tai kun muualla maailmassa pommit räjähtää, mut sitten heti alkaa kamala itku ja somehuoraus kun lännessä jotain pientä tapahtuu. Että oksettaa.

    Kannattaako mennä toisiin maihin murhaamaan ihmisiä jos ei kestä seurauksia? Vasta vähän aikaa sitten Naton koneet pommitti "vahingossa" Afganistanissa maan tasalle kokonaisen sairaalan henkilökuntineen ja potilaineen, mutta eipä paljoo somessa ketään kiinnostanu.

    Kyllä huomaa että joillekkin länsimaisten ihmisten elämät merkkaa kaikkein eniten. Sitä kutsutaan rasismiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas ikävään sävyyn ilmaistu mielipide, vaikka täysin totta onkin ja juuri avasin koneen kirjoittaakseni asiaan liittyen.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

@annnye

Kuukauden luetuimmat