tiistai 3. lokakuuta 2017

OSAATKO SANOA MILLOIN MENIT RIKKI?


Osaatko sanoa milloin menit rikki?

Taustalla soi vieras kappale ja yhtäkkiä ne sanoi just sitä, mitä oon viime ajat miettinyt. Milloin mä oon mennyt rikki? Ja mitä se edes tarkoittaa?

Pidempään mun juttuja lukeneet tiedättekin, että oon vuosia ollut pääsääntöisesti kokoajan tosi väsynyt. Ja se alkoi lukion ensimmäisen jakson jälkeen. Oon aina ajatellu, että se oli jonkinlainen burnout, mutta sitä en oo osannu sanoa miksen oo ikinä palautunut siitä. Silloin tämä, joku, mitä se edes on, alkoi ainakin jossain määrin.

Siitä on nyt kahdeksan vuotta. Sen jälkeen moni ihminen ammattilaisista ystäviin on kysellyt voisiko tällainen johtua masennuksesta. Oon aina ollut varma siitä, että ei johdu. Mun näkemä ja tietämä masennus on ollut jotain ihan muuta. Sellasta oikeasti loputonta ja pohjatonta ja eihän se ollut minä. Ei se siis voinut olla mikään syy tähän kaikkeen.

Keväällä kirjoitinkin mitä mulle oikeasti kuuluu ja sanoin, että nyt pitää vähentää kaikkea turhaa ja ylimääräistä elämästä ja yrittää selvittää asioita, sillä mua pelottaa jos joskus tulevaisuudessa vaikka masentuisinkin. Se varmasti konkretisoitui 9 tehtyyn opintopisteeseen, huoleen jos mun pitää maksaa opintotuet takaisin 7 kuukaudelta, saanko mä ikinä tehtyä edes kandia loppuun, mitä mä teen kun en voi enää piiloutua opintotuen taakse ja millä mä ylipäätään selviän elämästä kun en pysty menemään töihin. Mulle tulee myös välillä ajatuksia, kuten mitä jos tielle tulisi hirvi ja ajaisin tieltä ulos. Mitä jos muuten vaan ajaisin tieltä ulos. Ja ne ajatukset on ihan erilaisia kuin koskaan ennen. Ei mitenkään hyviä, mutta ei myöskään huonoja. Sellaisia, että sitten kaikki vaan loppuis. Ja se alko pelottamaan mua itseäni heti ku näitä alkoi tulemaan, että miksi tällaisia juttuja tulee mun mieleen yhtäkkiä ja ne on täysin neutraaleja, ehkä jopa vähän helpottavia vaikken sitä halunnutkaan myöntää.

Nyt oon syksyllä nähnyt psykologia, jota ootin keväästä asti. Ensimmäinen hämmentävä asia oli se, että näiden auttavien ihmisten mielestä jo mun lähtökohdat tai olemassa olevat faktat on sellaisia, että mun ois hyvä mennä psykologin vastaanotolle. Se tuntui kummalliselta, mutta nyt kun ymmärrän asioita paremmin käsitän miksi he olivat tätä mieltä. Toisella kerralla psykologi puhui masennuksesta ja pidemmästä psykoterapiasta. Näiden tapaamisten jälkeen istuin alas ja mun oli heti pakko puhua useamman eri ihmisen kanssa. Tajusin, että yritin peilata sitä asiaa ja itseäni muiden ihmisten kautta. Ehkä saada jonkun varmistuksen sille, että eihän tällainen nyt pidä paikkaansa. Kolmannella käynnillä se asia jotenkin iski muhun. Tajusin useita juttuja, miten oon väistelly tätä asiaa ja ne kaikki on just ku jostain oppikirjasta ja olemassa olevista teorioista. Tuntuu koomiselta kun miettii sitä miten hyvin kuvittelin olevani perillä pääni sisäisistä asioista. Jostain syystä en vieläkään viitsi sanoa, että olisin masentunut eikä se musta oo se olennainen asia, vaan että ymmärrän ja hyväksyn mikä tilanne on. Yksi asia oli se, että oon kokenut, etten oo ansainnu tai oikeutettu masentumaan ja se nyt on nähtävästi vielä vähän työn alla.. Ja onhan se varmasti helpompi sanoa sitten kun näen psykiatria ja saan diagnoosin ja muuta. Se tuntuu silti tosi absurdilta. Minäkö saisin jonkun diagnoosin? Ihan sama mikä se diagnoosi tulee olemaan, niin jo ajatus musta ja minkäänlaisesta diagnoosista tuntuu virheeltä.

Joten kun tajusin ja hyväksyin, että jotain on pielessä lamaannuin ihan kokonaan. En osannut enää syödä vaikka jääkaapissa oli ruokaa valmiina. Pari eri leivonnaista ja pannari meni pilalle ja rehellisesti sanottuna ne on siellä jääkaapissa edelleen, en oo vaan saanu heitettyä pois. Musta tuntuu, että mun elämä on ollut tavallaan huijausta. Että enkö mä olekaan oikeasti tällainen vaan onko tämä mun tuntema Anni vaan masentunut versio siitä oikeasta Annista? Millainen on sitten se oikea Anni? Ja miksi en oo lähtenyt kaivamaan sitä esille aikaisemmin? Moni pystyy ilmeisesti tunnistamaan sen eron, millainen on masentunut minä ja millainen "oikea" minä ennen masennusta. Se on vähän kuin sellainen tumma verho joka peittää sitä "oikeaa" minää. Ei mulla oo sellaista "oikeaa" minää tämän olon alla. En mä muista, että olisin ikinä ollut mitenkään erilainen. Viimeiset 8 vuotta oon enemmän tai vähemmän ollut samanlainen ja oon tottakai ajatellut, että mä nyt vaan oon tällainen. Monesti on tuntunut, että oon laiska ja huono ihminen, mutta oon päässyt siitä yli kun oon tiennyt, että en vaan pysty asioihin enkä oo onnistunut muuttamaan sitä. Oon ravannut verikokeissa ja kokeillut eri unilääkkeitä jos jostain löytyisi syy tai joku auttaisi. Luulen, että tämän kriiseilyn kannalta olisi tosi paljon helpompaa jos osaisin sanoa, että joku muuttui vaikkapa vuosi tai puoli vuotta sitten. Silloin olisi joku mihin verrata. Oon myös huomannut, että moni tuttu ihminen on ollut vähän hämmästyneen oloinen tästä ja sanonut, että mähän oon aina ollut tällainen, että ei he oo huomanneet mussa mitään muutosta. Mutta kun en mäkään ole huomannut mitään muuta muutosta kuin sen mikä tapahtui 8 vuotta sitten. Se ajatus siinä onkin surullinen, että oonko mä ollut rikki niin pitkään, että tästä on tullut se totuus siitä millainen mä olen.

Eli nyt joku sanoo, että tää mun normaali ei olekaan normaali. Mitä siitä jää jäljelle? Ei oikein mitään kun en mä tiedä mistään muusta. Mietin millainenhan mä olisin jos tää tumma verho otettais pois mun päältä, koska ei mulla oo mitään tietoa. Oon "onnistunut" pötkimään näinkin pitkälle varmaan siksi kun mun ei oo koko aikana tarvinut oikeastaan käydä koulussa tai töissä. Oon vaan voinut maata päivät nukkuen, sarjoja katsoen ja siitä on tullut se mun normaali. Aina ihmettelen ihmisiä, jotka käyvät töissä tai tekevät paljon asioita, mutta kaikista muista on tullut superihmisiä, sillä pakkohan heidän on olla, koska mä oon normaali ja tämä kaikki väsymys ja kykenemättömyys on ollut normaalia mulle niin pitkään kuin muistan.

Oon aina miettinyt kaikkea hirveästi ja luonnollisesti iso osa on ollut sitä miksi en jaksa tai pysty tai iloitse asioista mistä muut iloitsee tai miksi mun maailma romahtaa jos unohdan kurkun kaupan kassalle. Ne on varmasti ollut pitkälti sellaisia päänsisäisiä ristiriitoja, koska oon huomannut jonkun olevan pielessä, mutta ajatellut ettei mikään sitten kuitenkaan ole pielessä ja oon jäänyt jumiin tähän ristiriitaan. Nyt mun pää on aika tyhjä, sillä koen saaneeni ja löytäneeni sen yleisen vastauksen kaikkeen siitä, että no kaikki ei olekaan ihan niin kuin pitäisi. Se on tottakai tosi helpottavaa tietää, että tähän kaikkeen on joku syy, joka vihdoin tarkoittaa sitä, että ehkä itsekin voin joskus olla kuin muut superihmiset. Okei tässä kohtaa alko itkettämään.

Kuten sanoin en oo tajunnut sitä aiemmin, mutta oon ajatellut niin, että mulla ei oo syytä tai edes oikeutta olla masentunut. Että siihen tarvitaan jotain kauheaa niinkuin jollain ihmisillä on. Mutta tottakai kaikilla on siihen oikeus (typerä ajatuskin ettei olisi) ja jos mietin tälleen vastauksena omiin aiempiin ajatuksiin, niin vasta nyt oon ymmärtänyt, että on mulla myös psykologisesti(?) selkeitä syitäkin, mutta en oo ajatellut niistä löytyvän mitään syytä mihinkään. Ne vaan on olleet asioita, jotka on olleet aina läsnä ja oon luullut ollevani täysin sujut niiden kanssa.

Mietin myös koko kevään ja kesän, että selviän kyllä jos jaksan siihen asti kunnes on syksy ja tapaan sen psykologin. Aina kun tuntui vaikealta tai tuli pieni vastoinkäyminen tsemppasin itseäni sillä, että enää vähän aikaa ja sitten ei tarvi enää jaksaa vaan joku muu pitää huolta musta. Vaikka oon uskotellut itselleni aina, että kaikki on hyvin niin oonhan mä tiennyt sen jossain alitajunnassa, sillä en mä olis muuten ajatellut noin. Koska jos kaikki ois hyvin niin miten se psykologin tapaaminen pelastaisi mut jotenkin?

Miksi halusin kirjottaa tästä? Tähän on niin paljon syitä, etten tiiä mistä alottais. On mahtavaa, että näistä puhutaan jo paljon enemmän kuin ennen ja miksi ei puhuttais, koska nämä on normaaleja asioita. Tiedän ja ymmärrän, että masennusta tai muuta vastaavaa on vaikeaa ja mahdotontakin ymmärtää, ellei sitä ole kokenut itse tai seurannut läheltä. Ja oikeasti läheltä, ei silleen että tunnet jonkun masentuneen, mutta näet hänestä vaan se puolen, joka välillä jaksaa edes jotain.

Näette täällä kivoja asukuvia, mutta ette näe sitä kun oon kuukauden samoissa vaatteissa sängyn pohjalla. Christa antoi alkuvuodesta mulle addun verkkarit eikä meinannu uskoa kun ihan vasta sanoin, että nää mun jalassa olevat on ne samat. Nyt nää on ihan kulahtaneet ja valkoiset osat ruskeat. Ai miksi? No koska nää on ollu siitä asti mun jalassa melkein kokoajan. Nukun nää päällä ja käyn koirien kans ulkona nää päällä. Ja oon tainnu pestä nää kerran koko aikana. Niin, aika ällöttävää varmaan teidän mielestä, mutta mulle ihan normaalia. Muiden vaatteiden kans vähän sama homma, joskin paitoja on helpompi vaihtaa.. Nytkin päällä oleva paita on ollut päällä koko eilisen, viime yön, aamuisen lenkin koirien kanssa ja varmasti tulee olemaan huomiseen asti kunnes meen tekemään ryhmätyötä ja vaihdan sen jos jaksan, mitä en välttämättä edes jaksa tehdä.

Ette näe myöskään sitä kun en oo jaksanu pestä enkä ees harjata hiuksia viikkoon, puhdistaa monen päivän takaisia meikkejä tai pestä edes hampaita kahteen päivään. Tossa alla on kuva kahden päivän takaa kun meikkasin, toinen kuva taas tästä hetkestä. Vaikka suurin osa meikistä on hävinny, niin tämän hetken kuvassa on edelleen rippeet niistä kahden päivän takaisista meikeistä, koska en oo jaksanu pestä niitä pois. Kun on hyvä fiilis saatan hyvinkin höpöttää kasveista ja naureskella sille kuinka en osaa pitää niitä hengissä, mutta ette näe sitä kun koira on pissannut väärään paikkaan ja itken hervottomasti lattialla miettien, että onkohan joku tukipuhelin mihin voin soittaa just nyt, sillä en vaan pysty tähän. Katotte somesta, että mun elämässä tapahtuu kivoja asioita, mutta ette näe sitä kun mikään ei oikein tunnu miltään.

1-s

Minä ja minä. Vasemmalla se minä, jonka suurin osa ihmisistä näkee ja oikealla se minä, joka on läsnä suurimman osan ajasta. Otin tuon kuvan nyt kun kirjoitin tämän ja tämännäköinen minä oli just kaverin kanssa syömässä yliopistolla. Mulla ei oo pakottavaa tarvetta olla "edustuskunnossa" kun meen jonnekin, mutta se parantaa oloa pikkuisen vähän niinkuin suihkussa käynti (ihan ku edes sillä hetkellä sais vähän ryhtiä elämään?) ja on kiva näyttää muultakin kuin nuutuneelta takkupesäkkeeltä. Mutta kaikki ei luonnollisestikaan halua näyttäytyä nuutuneena takkupesäkkeenä eikä siksikään pitäis ikinä tehdä oletusta ihmisen voinnista ja olotilasta sen perusteella, että hän näyttää hyvältä, on meikannut ja vetänyt korkkarit jalkaan. Tai miltä ihmisen instagramfeed näyttää. Ei nää oikeasti kerro mitään. Joskus myös joku sanoo, että näytän aina hyvältä ja oon kivoissa vaatteissa. Onhan se houkuttelevaa, että voi näyttää hyvinvoivalta ihmiseltä kun sen kerran viikkoon lähtee käymään jossain tai näkee jotakuta keskustassa :D Mutta eihän se toinen voi tietenkään tietää miltä näytän kaikki muut hetket. Ja sekin ois typerää, että pitäis kokoajan näyttää paskalta ihan vaan siksi, että kaikille tulee varmasti selväksi miten huonosti voi. Sekin on monesti iso osa sitä, että ei nimenomaan halua näyttää ulospäin miten huonosti voi..

Elina kirjotti hetki sitten postauksen tältä masennus näyttää, käykää lukemassa.

Vuosia taaksepäin itkin paljon, mutta sitten se tasaantui enkä mä koe enää olevani varsinaisesti surullinenkaan. Pääosin on vaan aika tyhjä olo. Puhun psykologillekin kaikista asioista tosi neutraalisti, vaikka kuvittelisin vaan itkeväni kokoajan. Se on just sitä kun ei oo enää surullinen olo, vaan se tyhjä olo. Välillä meinaa ääni väristä ja kyyneleet tipahtaa heti kun laitan oven kiinni. Ettei mua silleen itketä varsinaisesti, lähtiessä tulee vaan muutama rauhallinen kyynel ja sitten se on ohi. En oikein tiedä mistä se johtuu. Yleensä kun itken se on tosi neutraalia, sellaista että kyyneleet vaan valuu silmistä kun mietin miksi en vaan voi olla iloinen jostain asiasta, miksi en jaksa tehdä jotain tai miksi en kykene johonkin. Äskenkin ne kyyneleet tuli siitä kun sanoin, että ehkä joskus voisin olla samanlainen superihminen kuin muut. Se on surullista kun ei pysty asioihin mihin haluaisi pystyä, mutta ei ymmärrä miksi ei pysty. Tuota edeltävä itku tuli siitä kun tajusin, että ihan kohta on joulu enkä vaan jaksa hankkia kenellekään joululahjoja. Ja se itku siksi, koska haluaisin jaksaa hankkia muutamalle tärkeimmälle ihmiselle jotain pientä ja sitten pitää myöntää itselleen, että en mä nyt ole enkä voi olla sellainen ihminen kuin haluaisin. Vaikka itsessään se ei ole iso asia sopia, että jätetään lahjat tänä vuonna jooko. Tällaiset asiat vaan ikäänkuin konkretisoi sitä, että miks mun pitää olla tällanen. Miksen voi olla niinkuin ne superihmiset.

Näitä asioita on vähän vaikea edes pukea sanoiksi, koska ei mikään oo ihan mustavalkoista. Välillä jaksan monena aamuna putkeen tehdä hyvän aamupalan ja joskus en pitkiin aikoihin jaksa edes ottaa pussista sitä karjalanpiirakkaa. Oon myös iloinen ja onnellinen asioista, mutta en samalla tavalla kuin joskus tai harvemmin mitenkään todella iloinen. Aiemmin oli erilaisia juttuja, joilla pakoilin tätä oloa, esim matkustelin paljon tai viime kesän olin käytännössä kokoajan muiden ihmisten seurassa. Monesti ihmisten kanssa on aika raskasta olla, mutta toisaalta se myös helpottaa silloin kun sitä yhtään jaksaa. Varsinkin niiden ihmisten, keiden kanssa voi olla ikäänkuin läsnä tekemättä varsinaisesti mitään. Nyt oon oppinu arvostamaan yksinoloa ihan erilailla kuin koskaan ennen ja tarvin tätä tilaa. Ja jos ja kun lähden johonkin oon iloinen ja energinen enkä sellainen vaisu ja surumielinen tyyppi. Mutta pointti onkin siinä, että yleensä en lähde. Nekin hetket on varmasti aika hämääviä tavallaan jos joku näkee mua aina vaan jossain porukassa iloisena ja menevänä. Oonhan mä myös sellainen, mutta enemmän väsyny ja hiukset likasina kotona löhöävä tyyppi, mutta eihän sitä näe kuin harvat. Eikä se silloinkaan oo sama tilanne ihan vaan siksi kun siinä on se toinen ihminen, alla esimerkki siitä..

Just sanoin yhdelle ystävälle, että ei hän oikein edes pysty näkemään sitä kaikkea, koska jos oon yksin ja se kurkku on jääny sinne kaupan kassalle niin lamaannun, tulee surkea ja epäonnistunut olo. Jos taas oon kaverin kanssa ja se kurkku unohtuu, niin toinen ihminen on ikäänkuin mun tukena ja peilaan hänestä, että eihän tässä nyt oo mitään vahinkoa tapahtunut ja saatetaan nauraa asialle. Että ei se oo pelkkää esittämistä vaikka toki muiden seurassa yrittääkin skarpata, mutta tietyt asiat myös kokee erilailla kun on jonkun seurassa.

Aivan liian monesti edelleen ihmiset sanoo sitä, että no nyt vaan tsemppaat tai että "ois mullakin varmasti tuollasta jos en kävis töissä, sun pitää vaan jaksaa alkaa käymään töissä ja kyllä se siitä". Mä "onneksi" masennusta nähtyäni tiedän, ettei se mene noin. Mutta moni ei tiedä ja se voi tuntua tosi pahalta kun pyöriskelee vaikeiden asioiden parissa, epäilee itseään ja jaksamistaan ja jatkuvasti joku kehottaa tsemppaamaan. Haluaisin, että kaikki voisivat ja uskaltaisivat puhua näistä asioista eikä heidän kokemuksiaan vertailtaisi tai vähäteltäisi - vaikka tarkoitettaisiin hyvää. Kuunneltaisiin, tuettaisiin ja kannustettaisiin menemään juttelemaan ammattilaisen kanssa. Siitä ei todellakaan ole mitään haittaa, päinvastoin se tekisi hyvään ihan jokaiselle! Eikä sitä kannata oottaa siihen asti, ettei pääse sängystä ylös tai elämä luhistuu kasaan. Eikö oiskin ihan mahtavaa jos tunnistais raskaan olon ja ajatukset niin aikasin, että se riittäis kun kävis juttelemassa ammattilaiselle vaikka ihan muutaman kerran? Verrattuna siihen, että asian antaa kasvaa ja edessä on pidempi prosessi ja kipuaminen takaisin ylös.

Ja siis oikeasti. Mä tiedän, että vaikkapa masennusta on vaikea käsittää ellei itellä oo mitään kokemusta siitä. Miten joku voiskaan aidosti ymmärtää sen miksi en pysty laittamaan puuroa mikroon vaikka en oo syöny kunnolla kahteen päivään kun en itsekään ymmärrä sitä? Tai kun joku ihmetellen kysyy miksi en oo saanu tehtyä edes yhtä kurssia koko syksynä. Mietin, että voi kuule kun osaisin vastata edes itselleni ja puolittain vitsaillen annan jonkun epämääräisen vastauksen, koska emmä ees tiedä mitä siihen vois sanoa. "En vaan pysty" kuulostaa ihan naurettavalta. Mutta ei mitään tarvitsekaan ymmärtää ollakseen tukena ja ymmärtääkseen sen, että eihän kukaan voi huonosti omasta tahdostaan. Varmasti moni ajattelee mun elämän olevan mahtavaa kun voin kaikki päivät löhötä sängyssä koirat kainalossa katsellen sarjoja. No tiiättekö mitä, mä oon kateellinen heille jotka menee joka aamu töihin, jaksaa sen jälkeen nähdä kaveria ja vieläpä tekee jotain iltapalaa kun palaa kotiin. Jos joku ei käsitä miten mä en saa syötyä sitä puuroa niin mä en käsitä, miten joku pystyy käymään töissä. Miten kukaan ihminen pystyy käymään töissä. Miten se on ylipäätään mahdollista :D

Joten. Jutelkaa rakkaalle ihmiselle, ymmärtäväisen oloiselle vieraalle, ammattilaiselle tai kelle tahansa jos teistä yhtään tuntuu siltä! Mä juttelen todella monien ihmisten kanssa ja tosi moni tietää mun ajatukset perinpohjaisesti ja ainakin pääpiirteittäin mun elämäntarinan, mutta tässä sitä ollaan silti. Pelottaa ihan ajatella missä oisin ilman tätä hurjan isoa ja tärkeää tukijoukkoa perheenjäsenistä ja ystävistä. Mutta tämä vaan osoittaa sen, että sille on syynsä miksi ammattiapu on ammattiapua, muiden apua ja tukea yhtään väheksymättä.

Oon kerran päässyt todistamaan aivan uskomattoman hienoa paranemisprosessia, joten uskon, että vaikeatkin asiat on monesti ratkaistavissa ja sitä valoa on tunnelin päässä vaikka sitä ei näkyisikään<3 Ja vaikka en nyt pysty kuvittelemaan sitä mitenkään niin uskon siihen, että kyllä mäkin tuun vielä joskus olemaan sellainen superihminen!


maanantai 25. syyskuuta 2017

KAMERAKSI OLYMPUS PEN VAI OM-D?

olympus-30
Tässä tulis toinen osa kaupallisessa yhteistyössä Olympus:n kanssa. Tää keskittyy Olympus PEN ja OM-D -kameroiden eroihin kun taas aiemasta postauksesta löytyy kuvausvinkkejä ja kuvia, joista näkee miten eri objektiiveilla otetut kuvat eroaa toisistaan :)

olympus-10 olympus-8-side
Olympus oli mulle vieras kamera ennen tätä kesää ja sitä ennen käytössä on ollut Canon600D ja Canon6D, joka mulla on ollut viimeiset vuodet. Kuten sanoin siinä aiemmassa postauksessa niin tykästyin kovasti Olympus OM-D E-M10 MARK II -kameraan ja koin sen käytön aika helpoksi. En osaa tietenkään vertailla tuon ja tämän Olympus PEN E-PL8 kameran eroja yhtä hyvin kuin pystyn vertaamaan Canoniin, joka on ollu käytössä jo pitkään, mutta joitain selkeitä juttuja tuli heti. PEN-kamera on siis hyvä, mutta tavallaan yksinkertaisempi ja OM-D sitten taas kehittyneempi ja ammattimaisempi. Oon sanonu ennenki, että oon oikeasti aika huono kameran teknisten juttujen kanssa ja koin haastavaksi kun PENissä oli vain yksi säätörulla kun taas OM-Dssä kaksi. Oon tottunut siihen, että valotuksen ja aukon saa nopeasti säädettyä rullista ja olin alkuun ihan hukassa, että no mistäs tässä PENissä sen aukon saa pienemmäksi :D Kyllä se pienen etsinnän jälkeen löytyi, mutta huomasin tottumuksesta säätäväni jotain ja sitten piti heti kattoa, että no mitähän nyt tein kun ei tää meekään samalla tavalla kuin mihin oon tottunut :'D Pieni ero siis tavallaan eikä tuollasta tule ellei oo tottunut muuhun kuten itse oon.

Toinen selkeä juttu oli, että PENissä ei oo etsintä ollenkaan. Eli sillä kuvataan vain takanäytöltä. Se on kans vähän outoa kun Canonilla ei oo mitään järkeä kuvata takanäytöltä :D Takanäyttö toimii näissä Olympuksissa paljon paremmin ja pienen koon vuoksi se on monesti paljon kätevämpikin, mutta itse kaipaan tarkkuuden ja varsinkin tiettyjen kuvien ottamiseen sitä etsintä. Mutta eihän se takanäyttö sinällään eroa mitenkään siitä kun kuvataan puhelimella, eli toimii loistavasti moniin kuviin.
olympus-6 olympus-3 olympus-9 olympus-4
OM-D:ssä on monipuolisemmat videokuvausmahdollisuudet ja sillä voi kuvata täysin äänettömästi ilman sulkimen aiheuttamaa ääntä, joka on hyvä mun kohdalla esimerkiksi häitä kuvatessa.

Yhtäläisyyksiä PEN- ja OM-D-kameroissa sen sijaan on perusominaisuudet, kuvanlaatu, WiFi (!!) ja objektiivit, jotka käyvät molempiin kameroihin, jolloin vaihtaminen on helppoa. Canonin kohdalla jouduin miettimään 600D:stä 6D:hen  vaihtoa senkin takia kun täyskennoon ei käy suoraan samat objektiivit kuin kroppikennoon. Eli vaihdoin muutaman kroppikennon objektiivin, jotta sain yhden täyskennon objektiivin ja maksoin vielä vähän lisää. Täyskennon objektiivit on myös selvästi kalliimpia. Eli sen puolesta näiden Olympus:n kameroiden välillä vaihtaminen on hurjan paljon helpompaa!

Eli tiivistettynä PEN on hyvä kamera, mutta jos siihen kaipaa jotain lisää, niin sitten OM-D.

olympus-2-side
Ihan mielenkiinnosta otin muutaman kuvan samasta paikasta, tismalleen samalla editoinnilla. Ensimmäisenä eli vasemmalla on PEN-kameran kuva ja oikealla taas OM-D-kameran kuva. Näyttäis siltä, että PENissä oli jonkunlainen automaattinen lämpö/valkotasapaino/mikä sen nyt onkaan. Monessa parissa PENin kuva on selvästi lämpimämpi, mutta parissa sitten kylmempi tai vihertävämpi. Tämäkin on varmasti asia, jonka voi säätää, mutta halusin ottaa nämä tälleen niinku kameraa itse käyttäisin. En oo tainnut Canonista enkä OM-D:stäkään säätää näitä, mutta saatan muistaa väärinkin. Se ei kuitenkaan oo sellainen juttu, mitä ajattelisin eikä se tullut mieleenkään ennen kuin vertailin näitä kuvia.

e-pl7-1-side e-pl7-3-side e-pl7-5-side e-pl7-4-side e-pl7-7-side e-pl7-6-side e-pl7-2-side
Tän pienen testivertailun jälkeen alko kiinnostamaan millanen ero ois tuon mun Canonin ja OM-D:n välillä. Pakko ehkä testata joskus!

Olympus:n verkkokaupasta saa hyviä alennuksia 8.10.2017 asti. Koodilla OMDjaPEN saa nämä tarjoukset ja ilmaiset toimituskulut:

OM-D E-M10 Mark II -kamera -15% 
PEN E-PL8 kamera -15%

25mm f1.8 objektiivi -20%
45mm f1.8 objektiivi -20%

30mm Macro-objektiivi -20%

Kysykää jos haluatte tietää lisää jostain :)

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

MITEN MUN PENTU ON JO NÄIN ISO?

suomenlinna-4
Miten tää mini on nykyisin jo niin iso?! Tai en tiedä oisko se paremminkin, että miten se on muka ollu noin pieni? Nää ekat kuvat on otettu kun Yoda on ollu 9vkoa ja alempana olevat kuvat kun se oli 5kk eli pari viikkoa sitten. Se on kohta jo puolivuotias eli ollut mulla neljä kuukautta. Vitsi aika menee nopeasti..

suomenlinna-22 suomenlinna-1 suomenlinna-9 suomenlinna-5 suomenlinna-2-side suomenlinna-8
Nämä seuraavat kuvat siis 5kk ikäisenä. Kaverina Yodan sisko Vida :) Ja kyllä, rapainen aussie on onnellisin aussie..

yodavida-9 yodavida-2 yodavida-13 yodavida-7 yodavida-11 yodavida-6 yodavida-8 yodavida-3
Nyt Yoda painaa 17kg ja säkä on 50cm. Oisko se tuollon 9 viikkosena ollut jonkun vajaa 7kg..? Eihän sitä tälleen hoksaa, joten tässä pojat vierekkäin sillon ku Yoda ollu 9 viikkoa ja nyt. Rocky on vaan pari senttiä korkeampi, mutta painaa 10kg enemmän.

rockyyoda-1-side
Olihan se alkuun todella raskasta ja puuduttavaa varsinkin kun tämä on ihan eritasoinen puuhastelija (lempinimeltään myös Kelju K. Kojootti) kuin mitä Rocky on koskaan ollut. Varmasti myös toisen koiran seura on villinnyt entisestään vaikka Rocky rauhassa onkin. Just oltiin Yodan kans vajaa pari viikkoa ihan keskenään kotona totuttelemassa taas asioihin ilman isoveikan läsnäoloa ja tää oli niin rauhassa kokoajan kun ei ollu kaveria kenen kans vekkuloida :D Ja varmasti ikäkin vaikuttaa, sillä kyllä nää osaa nykyisin olla tosi nätisti mitä nyt aina välillä on pakko rehata. Just olin alkuviikon migreenissä ja oon vähän pelännyt sitä hetkeä kun oon yksin näiden kanssa, että miten Yoda jaksaa tai edes pystyy olemaan useamman päivän tekemättä yhtään mitään. Käytiin päivässä pakolliset muutama kerta ihan vaan kortteli ympäri tai pikapissat takapihalla ja muuten vaan makasin sängyssä tekemässä kuolemaa :D Ja siis nää oli molemmat niin nätisti, Yodakin vaan makoili melkeen kokoajan tai rauhassa itekseen leikki jollain lelulla. Varmasti se otti paljon mallia Rockysta, jolle mun migreenit on vähän liiankin tuttuja ja joka tietää, että sitten ei auta muu kuin itekkin vaan nukkua se muutama päivä..

Mutta siis ainakin tähän mennessä oon huomannut pelkästään hyväksi asiaksi tämän, että on kaksi koiraa. Oon ihan ällistynyt kuinka positiivisesti tämä on muuttanut kaikkea. Rocky on paljon rennompi eikä pimeälläkään kyttäile epäilyttäviä ihmisiä tai kiihdy toisista koirista kun Yoda on mukana. Useamman kerran oon miettinyt sitä, että miten tää olikin niin ison ja vaikean tuntoinen päätös silloin. Onhan koiran hankinta aina iso päätös, oli se sitten ensimmäinen tai toinen tai monesko vaan, ja tietysti kaikkia mahdollisia lopputulemia ja vaikutuksia pitääkin pohdiskella ja arvioida. Näen sen kuitenkin vaan täysin positiivisena juttuna, että kävin läpi kaikki kauhuskenaariotkin, jolloin nyt voin olla iloisesti "yllättynyt" ja helpottunut :D Tietty tää arki on vielä ihan erilaista sen takia kun tää riiviö meinaa keksiä omaa puuhasteltavaa kun jää yksin eikä silleen voi samalla tavalla lähteä käymään jossain tai olla useampia tunteja pois mitä aikuisen koiran kanssa. Mutta.. Eiköhän nääkin asiat vaan tasoitu luonnollisesti sitten kun ikää tulee lisää ja miniäijä vähän aikuistuu. Toivottavasti ainakin >:D 


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

UNOHTUNEITA KUVIA BUDAPESTISTÄ

idbudapest-6 budapest-11 budapest-14 budapest-1 budapest-13 budapest-16 budapest-5 budapest-12 budapest-2 budapest-3 budapest-4
Eilen sanoin unohtuneista kuvista ja tässä ois joitain sellaisia puolentoista vuoden takaa Budapestistä. Joistain näistä tuli mieleen Praha, jossa oltiin puoli vuotta sitten ja tajusin, etten oo tainnu postata sieltäkään mitään muutamia asukuvia lukuunottamatta.. Onneks tällaset reissukuvat ei mee "vanhaksi" :D Kuukauden päästä oon Skotlannissa ja sieltä yritän saada kuvia sitten näytille vähän nopeammalla aikataululla...


lauantai 9. syyskuuta 2017

RAKKAUS SYYSPUKEUTUMISEEN

syysasu-7 syysasu-1
Kengät Skopunkten
Neule Bikbok
Takki H&M
Laukku 2nd hand
Housut Seppälä
(Housut oli ennen tällaset, mutta leikkasin lahkeet ja nää on nyt yhdet ihan lempparit! Ps. pervoselleri mainittu tuolla, voisko täällä edelleen olla joku, joka muistaa sen? XD)

syysasu-6 syysasu-3-side syysasu-2 syysasu-4
Aaaaaa syksy ja syyspukeutuminen!! Tykkään vaan niin paljon. Tajusin vasta tänään jotain vähän outoa mun pukeutumiseen liittyen. Koen ihan selvästi, että tällaisen kaltainen tyyli on eniten mua, jonka takia varmaan koenkin syksyn ja kevään parhaiksi vuodenajoiksi pukeutumisen suhteen. Kun taas kesällä mulla on monesti sellainen olo, että mitähän sitä pitäis laittaa päälle. Hoksasin, että fiilistelen ja hamuan kesävaatteissa sellaisia juttuja, jotka voisin kuvitella päälle vaikka festareille, mutta jotka ei oo sellaisia hyviä ja monipuolisia arkivaatteita. Ja sitten en oikein käytä niitä, koska harvemmin teen mitään siistiä tai jaksan kehitellä vähän ehkä överiltäkin tuntuvaa makeeta asua arkeen :-D Ja sitten kattelen vaatekaappia, että jaa mitähän tässä nyt vois laittaa päälle. Miksi se menee noin?? Ja miksi en oo tajunnu sitä koskaan?? Onhan se nyt muuttunut sillä, että suosin nykyisin yksinkertaisempia ja monikäyttöisempiä vaatteita, kuten edellisessä postauksessakin sanoin, mutta silti.. No, ehkä tän tajuttuani tulevat kesät ja kesävaatteet tulee menemään erilailla!

Nää kuvat on ehkä parin päivän takaa. Tänään olin 11h hääkuvausreissulla ja huomenna mennään Yodan kans epäviralliseen pentunäyttelyyn. En oo oikein näyttelytyyppiä, mutta onhan se mielenkiintoista ja vieläpä kun näiden pentueesta tulee 6(!!) pentua niin pääsee näkemään miltä kukakin näyttää ja millaisia tyyppejä niistä on kasvanut. Niin kivaa ja älyttömän mielenkiintoista!

Kone on taas vaihteeksi (okei se on ihan kokoajan) niin täynnä, että selailin Lightroomin kuvia jos siellä ois jotain poistettavaa ja havahduin sadannen kerran siihen miten paljon mulla on julkaisemattomia kuvia, niin käsiteltyjä ku käsittelemättömiäkin. Voisin yrittää hääkuvien editointien välissä käydä niitäkin läpi ja laittaa tulemaan. Eihän se haittaa, että jotkut on vaan vuoden tai pari myöhässä..? No mutta. Hääkuvien kimppuun ja kohta nukkumaan, hyvää yötä!

maanantai 4. syyskuuta 2017

MUN VAATEKAAPPI

vaatekaapin kulmakivet-2 vaatekaapin kulmakivet-5-sideTää postaus on kaupallisessa yhteistyössä Bio Luvilin ja Comfortin kanssa. Ja tää vois olla sellanen "vaatekaappini kulmakivet", mutta mulla ei oikein taida olla mitään tiettyjä kulmakiviä. Pitkään kiinnostuin ja ostinkin kaikkea erikoista tai sellaista, joka näyttäis tosi hyvältä just vaikka jossain tietyssä asussa. Onhan mulla edelleenkin näitä vaatteita ja jossain vaiheessa huomasin sen, etten juuri koskaan käytä niitä. Monesti halusin vaan pukeutua rennon helposti, joskus taas ei ollut aikaa kehitellä mitään erikoisempaa, monesti ihan vaan unohdinkin nämä vaatteet kun en koskaan niitä käyttänyt ja sitten ymmärsin, että monet näistä vaatteista tarvis ympärilleen jotain yksinkertaista, jotta ne ois helppo ja kiva yhdistää asuun. Tuolloin aloin huomaamaan, ettei mulla oo kauniita, siistejä ja yksinkertaisia perusvaatteita kovinkaan paljoa. Joko kaikkea kivaa ja erilaista tai sitten niitä, jotka vedetään päälle kun lähdetään käyttämään koiraa ulkona tai rötvätään kotisohvalla sarjoja katellen.

Yleinen tavarapaljous alkoi ahdistamaan, mutta sen lisäksi myös se, että on vielä turhempaa omistaa jotain jos sitä ei edes käytä koskaan. Sittemmin oon alkanut ostamaan enemmän hyviä perusvaatteita enkä niitä kaikista makeimpia vastaan tulevia juttuja. Tottakai välillä myös niitäkin, mutta niitä hipelöidessä mieleen tulee ne jo ennestään makeet vaatteet, joita en oo edes käyttänyt. Oon huomannutkin alkaneeni arvostamaan enemmän yksinkertaisia vaatteita. Kivaa yksiväristä paitaa tai takkia, jonka voisin kuvitella melkein mihin vaan asuun enkä vaan siihen yhteen erikoiseen mieleen tulevaan.
vaatekaapin kulmakivet-9vaatekaapin kulmakivet-3 vaatekaapin kulmakivet-1 vaatekaapin kulmakivet-6On jännä huomata, miten me innostutaan jostain syystä eri jutuista. Tuntuu, että tosi monet naiset tykkää laukuista ja niiden hamstraamisesta. En oo koskaan ymmärtänyt laukkuja, mulla ei ees oo yhtä hyvänkokoista kivaa laukkua. Ne muutamatkin on jostain kymmenen vuoden takaa H&M:ltä ostettuja kun vaan tuntui, että pitäähän nyt joitain laukkuja olla. En käytä niitä mihinkään ellen sitten vaan kanna niissä jotain autoon tai muuten hätävarana säilytä niissä jotain. Kengät ja sittemmin takit sen sijaan on ollu aina sellaisia, joita mun on vaikea vastustaa. Nykyisin mulla on kyllä kivoja pikkulaukkuja, joita oon jostain kirppareilta bongaillut ja useampia erilaisia hattuja..

Tykkään noista siksi kun ne tuo yksinkertaiseenkin asuun sitä jotain ja niitä on helppo vaihdella - taas yksi syy miksi tää simppeleiden vaatteiden suosiminen on kannattanut. Voisinkin sanoa, että mun vaatekaapissa tykkään ja suosin asusteita, simppeleitä paitoja ja hyvin istuvia housuja. Housujen suhteen on tullut ehkä se selkein muutos kun on huomannut, ettei kannata ostaa halpoja housuja, jotka alkaa lörpättään kahden käyttökerran jälkeen tai niitä melkein hyvin istuvia housuja vaikka ne oiskin tosi kivat.
vaatekaapin kulmakivet-7 vaatekaapin kulmakivet-4Syksy on ehdottomasti mun lemppariaikaa pukeutumisen suhteen ja vähän muutenkin. Maanläheiset sävyt ja se, että saa laittaa useamman kerroksen päällekkäin sekä hatut ja takit! Lämpimät neuleet on kans ihan parhaita. Teen pari kertaa vuodessa niin, että heitän osan vaatteista varastoon odottelemaan. Mitä nyt kesävaatteilla tekee muutenkaan marraskuussa? Suosittelen sitä ihan jo vaatekaapin tilan vapauttamisen vuoksi, mutta myös siksi, että sitten puolen vuoden päästä tuntuu kuin ois saanut kasan uusia vaatteita, haha. Se on ihan käsittämätöntä miten paljoa iloa siitä voi tulla joka kerta kun sen jonkun lempparivaatteen löytää taas "uudestaan" kun ei sitä ole edes muistanut.

Mulla ei oo koskaan ollut mitään kovin hienoa, kallista tai merkkivaatteita ylipäätään. Se on varmaan vaikuttanut siihen, etten oo koskaan ollut erityisen tarkka niiden pesemisen ja huoltamisen suhteen. Oon aina pitänyt huolen, ettei mikään vaate pääsisi värjäämään muita ja kun oon tässä onnistunut niin se on tuntunut riittävän kun näiltä katastrofeilta on vältytty. Musta pesukone ja kaiken maailman puhdistusaineet ja mikä sopii millekin ja missä lämpötilassa on olleet tosi monimutkaisia. Mutta sitten kun tällaiseen asiaan taas vähän tutustuu, ei se tunnu yhtään niin monimutkaiselta. Pyykit suositellaan lajiteltavan värin, pesulämpötilan, materiaalin ja likaisuuden mukaan, mikä ei nyt ajateltuna niin haastavalta tunnukaan, sillä noinhan mä aina teenkin.

Pyykinpesuaineissakin lukee selvästi mikä on tummille, mikä vaaleille ja mikä villalle yms. Tässä on taas vaan tultu itse tehtyä asiasta todellisuutta vaikeampi :D Täältä löytyy lisää pesuaineista, pyykinpesusta ja tahranpoistosta pesumerkkeihin. Vaikka oon selvinnyt tähän mennessä normaalilla lajittelulla ja sillä-mikä-sattuu-kaapista-löytymään pesuaineella, oon miettinyt pysyiskö esim värit kauniimpina oikeanlaisella pesuaineella ja -lämpöasteilla. Ja nämä vaikuttaa varmasti vielä paljon merkittävämmin jos kyseessä on vaikkapa villaa tai silkkiä!
vaatekaapin kulmakivet-10 vaatekaapin kulmakivet-8-sideHuuhteluaineen hyötyjä en oo koskaan oikein hoksannu kun en oo niihin perehtynytkään. Niiden jäljiltä vaatteet tuoksuu hyvältä ja on ehkä vähän pehmosempia, mutta mitä muuta..? Nyt kun niitä hyötyjä lukee täältä, niin löytyy aina monta kohtaa, joita oon joskus manannut. Sähköisyys ja muodon säilyminen pääosin vaikka myös värit on mietityttäneet niinku tossa aikasemmin kirjotinkin. Tuntuu vähän pöljältä miksen oo ikinä ite käyttänyt huuhteluainetta, vaikka siinä samalla senkin laittais ja vaikka kotona ja muualla sitä tunnutaan käyttävän lähes aina. Katsotaan vaan niin näiden Comfortin huuhteluaineiden myötä sekin saattaa jäädä tavaksi.

Mulla ei oo hirveästi mitään erikoisempia materiaaleja eikä juurikaan valkoista tai ihan vaalea (koska en ite erottuis siitä kankaasta haha), joten yleisimmin mun käyttöön paras pesuaine ois näin tutkailtuna Bio Luvil Color tai Bio Luvil Black, joka on tummien lisäksi kirkkaille vaatteille. En oo ennen edes ajatellut, että joissain pesuaineissa on valkaisuainetta, mikä luonnollisesti voi haalistaa värejä. Ennemmin oon ehkä ajatellu, että vaaleille pyykeille tarkoitettu pesuaine ois turvallisin ratkaisu kaikille... Apua, kuinhan monta vaatetta oon onnistunut ajan saatossa haalistamaan tällä??

Ei oo iso homma olla muutamaa erilaista pesuainetta, joita sitten käyttää oikeanlaisiin vaatteisiin. Jos ne tällä pysyis parempina ja käyttöikä pidentyis, niin ei kyllä vaadi itseltä kovin paljoa. Nähtävästi pelkkää pientä selvittelyä ihan vaan vaikka täältä pesuaineista ja huuhteluaineista lukemalla.

Mä nyt oon ollu aina vähän huono vaatteiden, materiaalien ja niiden hoitamisen suhteen. Varmaan se kun ei oo ollut niitä hienompia tai erikoisempia vaatteita, en oo onnistunut värjäämään mitään vaaleanpunaiseksi eikä mua häiritse vaikka vaatteet ois ihan ryppysiä >:D Toivottavasti te ootte mua parempia tässä ja yritän itekkin nyt kasvaa aikuiseksi tämän asian suhteen ja alkaa hoitaan näitä paremmin!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

@annnye

Kuukauden luetuimmat