maanantai 30. lokakuuta 2017

NEIST POINT LIGHTHOUSE

neist point lighthouse-4-side neist point lighthouse-1 neist point lighthouse-9 neist point lighthouse-12-side neist point lighthouse-16 neist point lighthouse-3 idneist point lighthouse-5 neist point lighthouse-10 neist point lighthouse-7 neist point lighthouse-8 neist point lighthouse-11 neist point lighthouse-13-side neist point lighthouse-15
Neist Point Lighthouse Isle of Skyen länsirannikolla. Tuolla tuuli ihan hulluna! Silleen, että jopa tuollasesta tupsupiposta joutu monessa kohtaa pitämään kiinni, ettei se lähde tuulen mukana :D Haluaisin niin paljon tietää paljon tuollanen tuuli on mitattuna, koska en osaa yhtään ees veikata. Mutta noin tuulista ei oo kyllä ikinä ollu missään.

Mutta olin niin fiiliksissä siitä tuulesta! Ja pienestä vesisateesta, joka tuli viistossa ja pisteli kasvoja.. Ai että. Korosti jotenki paikan vaikuttavuutta ihan hurjasti ja kokemusta ylipäätänsä :)


perjantai 27. lokakuuta 2017

LÄPIKUULTAVA RÖYHELÖPAITA - KYLLÄ VAI EI?

asu praha-2- asu praha-1
Housut Ginatricot
Laukku 2nd hand
Takki Zoey M
Paita & hattu H&M
Kengät Skopunkten

idasu praha-6 asu praha-4-side
Piti kyllä aika pitkään miettiä miksi tätä koko vaatetta sanois! Mutta läpikuultava röyhelöpaita tuntu vähiten epämääräiseltä, vaikka jouduinki googlettamaan onko röyhelö edes oikea sana :D Tiiättekö kun jotain (ihan mitä tahansa) sanaa jää makustelemaan niin se alkaa kuulostaa ihan päättömältä?

Ja joo. Tällasissa vaatteissa ei ois kyllä viimepäivinä tai edes viimeaikoina tarennu ulkona enkä mäkään tällä hetkellä näytä ihan tuolta. Nää on kevään Prahan reissulta ja siinä hämmentävän isossa kasassa kuvia, jotka oon jopa editoinu valmiiksi, mutten oo vaan saanu laitettua tänne. Muistan nää aina vasta sitten ku selaan lightroomia läpi ettien jotain poistettavaa kun tila meinaa loppua.. :D

Mutta mitä mieltä tästä epämääräisestä paita-mekko-alusvaate-yöasu vaateasiasta?!

Kuvat: Sanni

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

SKOTLANNIN YLÄMAILLA

glen nevis-5
Skotlanti oli ihana. Tavallaan just sellainen kuin odotinkin, mutta myös aivan jotain muuta. Monesti naureskelin mielessäni, että täähän on just niinku siitä Emmerdale-sarjasta vaikken sitä oo koskaan varsinaisesti katsonukkaan. Odotin laakeita ja kumpuilevia maisemia. Sellasia, että auton ikkunasta näkee tosi pitkälle ja avarasti vähän joka suuntaan.

Isoin yllätys olikin se, että käytännössä kaikkialla oli kokoajan tosi jylhää ja vuorista. Ensin aateltiin, että onpas tässä kohtaa upeaa, mutta sitten ne maisemat vaan jatkui ja jossain kohtaa tajus, ettei ne vissiin taida loppuakaan.. Nää kuvat on laaksosta nimeltä Glen Nevis. Näiden maisemien keskellä tunsi kyllä ittensä taas kerran aika pieneksi.

glen nevis-1 glen nevis-3 idglen nevis-7
Täällä ja käytännössä melkeen kaikkialla muuallakin oli niin hienoa joka puolella, ettei oikein ees tienny mihin suuntaan pitäis katsoa. Tällasista maisemista on myös vähän haastavaa ottaa kuvia, koska ne ei todellakaan tee oikeutta sille, miltä ne oikeasti näyttää.

glen nevis-2 glen nevis-4 glen nevis-6
Edinburghista lähtiessä kaikkialla oli ihan vihreää, mutta ei menny montaakaan tuntia kun ihania syysvärejä alko tulla vastaan. Meinas vähän jopa jännittää, sillä olin oottanut syksyisiä maisemia ja onneks niitä sitten tulikin, koska ne kyllä kruunas koko komeuden!


maanantai 23. lokakuuta 2017

POIKKEUKSELLINEN VIIKONLOPPU

vihreä takki-5
Tää just loppunu viikonloppu oli monellakin tapaa aika poikkeuksellinen! Tää nyt ei varsinaisesti kuulunut niihin mun ajattelemiin poikkeuksiin, mutta oikeastaan sekin oli aika poikkeuksellista, että tää blogi oli.....hmm en tiiä oikeaa sanaa sille mitä tää oli, mutta tää ei ollu luettavissa eikä näkyvissä kun mun domain vanhentu eikä siellä ollutkaan uutta maksutapaa vaikka se niin näytti kun hyvissä ajoin sen tsekkasin :D Ja sitten kaikki säädöt ja asetukset vaihtu todella oudosti - ainaki sen mukaan, joka tän sitten sääti kuntoon kun enhän mä osannu tehä mitään saati ees tietää, mikä oli ongelmana..

Mutta tulipa kyllä tehtyä aika paljon kaikkea tänä viikonloppuna! Perjantaina käytiin Christan kans pelaamassa bilistä ja lätkimässä korttia. Mietin hetken oisinko lähteny sen jälkeen vielä moikkaamaan toisia kavereita, mutta tulin kuitenkin kotiin käyttään poikia ulkona ja editoimaan hääkuvia hetken ennen nukahtamista. Me ollaan oltu Christan kans paljon yhessä nyt syksyllä. Ja monesti ihan vaan oltu. Silleen kun kummallakaan ei oo mitään, niin Christa on vaikka vaan tullu tänne mun luokse läppärin kanssa. Christalla on jopa avain tänne, joka on ihan hyvä niin mun ei tarvi aina käydä avaamassa alaovea..

En oikein tiiä millon se muuttu, mutta oon nyt tänä syksynä huomannu, että tää meiän ystävyyssuhde on kehittyny sellaselle tasolle, jota ei hirveän monen tyypin kans ole. Mä oon tosi avoin ja voin "tuttujenkin" kans puhua mistä vaan, mutta sen aidon tosi hyvän ystävän tunnistan siitä, että alan ihan todella oudoksi :---D Ollaan puhuttu tästä Christankin kans ja tää on ollu tavallaan hauska huomio! Toki mulla on tärkeitä kavereita, joiden kans en ainakaan yleensä käyttäydy niinku mulla ois vaan kaks aivosolua, että jotenkin se riippuu tottakai myös siitä toisesta osapuolesta. Joidenkin kans sellanen sekoilumoodi tulee vaan helpommin esiin :D Varmasti siihen vaikuttaa myös se kun monesti vaan "ollaan" Christan kans ja se saattaa näkyä mun jutuissa ja olemuksessa, että oon saattanu istua neljän seinän sisällä monta päivää ja on tavallaan sellanen yliväsyny ja outo olo ku on ollu piilossa normaaleilta ihmiskontakteilta XD Viimeks just perjantaina Christa sano, että oon ihan ku joku 16-vuotias joka on ekaa kertaa juomassa alkoholia. Vaikka tilanteeseenhan ei millään tavalla liittyny alkoholi vaan ilo nähdä hyvää ystävää haha.. Monesti Christaki nauraa ja pelleilee mukana, välillä taas kattoo oudosti ja on silleen mitä helvettiä täällä taas tapahtuu, mutta parasta on just se kun sillä ei oo mitään väliä - tiiän, että kyseessä on tosi hyvä ystävä ja ihana ihminen, joka tykkää musta silti vaikka ei aina ihan lämpeäis niille jutuille, joita ne kaks aivosolua aiheuttaa toisiinsa törmäillessä..

Mutta oon huomannu myös sen, että musta tulee helposti tosi puhelias ja "hektinen" tyyppi kun nään jotakuta. Monesti havahdun siihen hetken päästä ite, että ihan hengästyttää kun puhun niin vauhilla ja sitten saatan muutenkin väsähtää siihen ja ottaa rauhallisemmin kun pahimmat energiat on purettu. En oikein tiiä mistä tää johtuu. Varmaan se on ihan vaan mun tyyli puhua ja olla kun innostun jostain aiheesta tai mieleen tulee jotain mitä haluan kertoa, mutta ehkä myös sitä kun muuten oon tosi rauhassa ja löhöän vaan kotona, niin saan hetkellisen virtapiikin sitä kun jotain tapahtuu esim kun näen ystävää tai ees juttelen puhelimessa.

vihreä takki-1-side vihreä takki-2 vihreä takki-6
Lauantaina kävin kaverin kanssa kattomassa stand uppia ja sen jälkeen jaksoin pienen pään sisäisen taiston jälkeen lähtä suoraan käymään suhteellisen vieraiden tyyppien juhlissa, jossa sitten sai onneksi vaan istuskella rauhassa, jutustella edes vähän tutumman suhteellisen vieraan tyypin kanssa ja vaan kattoa naureskellen muiden hyvää menoa. Loppujen lopuks oli tosi hyvä fiilis kun jaksoin lähteä käymään siellä. Monesti se ajatus lähtemisestä ja tekemisestä on ihan ylitsepääsemättömän vaikea, mutta kun joku suostuttelee mukaan on aina kivaa ja se tekee hyvää, vaikka oliskin jossain vaan hetken.

Oli myös ihan parasta kun tää vähän tutumpi suhteellisen vieras tyyppi (:D) otti ihan neutraalisti puheeksi sen mun masennuspostauksen. Ihan parasta huomata kun ihmiset osaa suhtautua siihen asiana niin normaalisti. Tiiättekö vähän niinkuin jos lapsella tulee verta ja aikuset säikähtää niin lapsikin säikähtää. Vaikka oon ite täysin sujut oman tilanteen kanssa niin se vähän hämmentää jos muut tekee siitä hirveän ison ja huolestuttavan jutun. Tiiättekö tulee itellekki sellanen, että apua miksi muut on tuolleen, enkö vaan ite hoksaa jotakin? Että jos luet tätä niin kiitos juttuseurasta muutenkin ja mahtavaa kun otit asian puheeksi :) Oishan se ehkä vähän hassuakin jutella kun molemmat tietää molempien tietävän ja sitten vaan juttelis muuten et "joo hyvin menee, ei mitään ihmeellistä" :D Mutta niin se vaan monesti menee! Tiedän noiden olevan välillä arkoja aiheita eikä voi edes tietää haluaako tai pystyykö toinen puhumaan niistä, mutta neutraali suhtautuminen on aina jees ja moni varmaan haluaisikin puhua, mutta ei halua itse tuoda aihetta esille. Mulla ei oo mitään ongelmaa puhua siitä (kuten varmaan päättelittekin kun kirjoitin tänne), mutta en mäkään puolituttujen ihmisten kans oma-aloitteisesti siitä ekana ala juttelemaan jos toiselle vaikka tuliskin epämukava olo tai ei se muutenkaan oo aihe, joka mun on pakko päästä nostamaan esille. Se on ikäänkuin vain yksi aihe muiden joukossa, kuten että oon kotoisin Oulusta tai mulla on kaksi koiraa tai seurustelen tai opinnot ei oo oikein edenny.

Juhlien tai kotibileiden jälkeen sama kaveri tuli vielä mun luo kattoon sarjaa, jonka jälkeen jäätiin juttelemaan vielä neljään asti vaikka olin jo pari tuntia aiemmin ihan valmis nukahtamaan :D Tässä toinen tosi hyvä ystävä, joka "ottaa" ja pyytää mua paljon mukaan kaikkialle, mutta jonka kans voi vaan olla, mikä on sitä mitä arvostan ystävyyssuhteissa tosi paljon.

vihreä takki-3
Takki Zalando*
Kengät Nike
Housut Ginatricot

vihreä takki-7-side
Sunnuntaina sain tehtyä yhden maaliskuusta asti roikkuneen kurssin valmiiksi ja oon kyllä niin ylpeä itestäni! Käytiimpä tän lauantaisen päivän ja alkuyön kaverin kanssa myös pelaamassa kössiä, joten siitä ekstrahyvä olo. Tääkin juttu oli muuten just sellanen, mitä tarkotin, että tää kaveri aktivoi mua tosi hyvin. Laitto vaan viestiä, että hei oisko kohta kössiä. Ja samalla tavalla vaan kysy koululle syömään pari kertaa tän viikon aikana. Huomaan myös tekeväni ja olevani paljon valmiimpi lähtemään jonnekin, jos se kysymys tulee silleen "nyt tai ihan kohta". Jos joku kysyy, että nähäänkö joskus keskiviikkona, niin se tuntuu tosi vaikealta. Vaikka tiedän, että mulla on koko viikko ihan vapaana niin ajatus siitä, että pitäis jo nyt tietää mikä fiilis on keskiviikkona on hankala puhumattakaan siitä, että sitten mulla menee energiaa siihen ajatteluun, että kahden päivän > päivän > viiden tunnin > tunnin päästä pitäis mennä jonnekin. Se varmaan ajatuksenakin uuvuttaa niin paljon, että meinaan tai ainakin haluaisin herkästi skipata noita juttuja.

Oon myös jättäny nyt beetasalpaajat syömättä ja kokeilen mitä tästä seuraa. Ne on siis toimineet migreenikohtauslääkkeen kans tosi hyvin - paremmin ku migreenilääke yksinään. Mutta toisaalta ne hankaloittaa urheilua tosi paljon kun urheilu tuntuu siltä niinku kuumeessa yrittäis juosta portaita. Voitte ehkä kuvitella..

Onhan liikunta muutenkin tärkeää, mutta huomasin myös, että eilen illalla halusin pitkästä aikaa tehdä jotain kunnon iltapalaa kun oli oikeasti nälkä. Tääkin aamu alkoi puuron ja luumukiisselin tekemisellä kun jo yöllä heräsin nälkäisenä ootellen aamua kun pääsee syömään :D Ja nyt päivällä oli taas nälkä, joten tein kunnon ruokaa niin pitkästä aikaa, etten ees muista milloin oisin viimeksi syöny omassa kodissa jotain muuta ku leipää, muroja tai eineksiä.

Ja kun tuon kössin lisäksi tuli käytyä pelaamassa säbää kahdesti viime viikolla niin jäi sellanen urheiluhimokin vähän päälle. Se tuntuu kyllä tosi hyvältä ja nyt vaan täytyis pitää se yllä ihan vaan urheilemalla!

Nyt me lähtään koirien kans ulos ja Yodan kans tokotreeneihin :)


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

TÄSSÄ JA NYT

annieveliina-2
Musta tuntuu, etten oikein tiedä miten tässä nyt pitäis jatkaa tuon edellisen postauksen jälkeen. Pari päivää sitten etin joitain valmiiksi editoituja kuvia koneelta ja ehdin jo kirjoittaa muutaman lyhyen kappaleenkin, mutta sitten ajattelin, että no en mä nyt mitään verkkosukkiskuvia halua lätkästä tähän heti perään. Ja no, tässä sitä ollaan eri kuvien kanssa ja jostain syystä näissäkin sattuu olemaan verkkosukkikset. Ne ja nämä ovat varmaan ainoat olemassa olevat kuvat, joissa on verkkosukkikset ja nää oli jostain syystä ne toiset joihin sitten päädyin.. Mielenkiintoista :D

Yritän nyt ilmaista itseäni vähän paremmin kuin silloin parin illan takaisella yrityksellä. Mulla on vähän ristiriitanen olo tuosta edellisestä postauksesta, koska mulle se oli loppujen lopuksi vain yksi postaus muiden joukossa. Tää on tilanne ja fiilis, joka on ollut jo pitkään ja joka on mulle täysin normaali, kuten jo siinä postauksessakin sanoin. Mikään ei oo muuttunut, en voi yhtään huonommin kuin vuosia sitten enkä mä koe, että just nyt ois yhtään suurempaa syytä olla huolissaan kuin vaikkapa vuosi tai kaksi tai vaikka neljä vuotta sitten. Tai tavallaan ehkä on, enhän mä sitä tiedä, mutta siis mun mielestä missään ei oo tapahtunut mitään sen suurempaa muutosta aikoihin saati nyt sitä postausta edeltäen.

Joten se oli vähän hämmentävää kun sain tutuilta ja puolitutuilta huolestuneita viestejä. Tottakai ymmärrän, että muille tällaisen ääneen sanominen tai kirjoittaminen saattaa tuntua yllätykseltä ja siltä, että jotain ois muuttunut tai ikävää tapahtunut. Sanoinkin useammalle kaverille, joiden kanssa en oo useampaan kuukauteen ollut tekemisissä, että ei tässä oikeasti mitään hätää ole. Että oon ihan sama tyyppi ihan samoilla fiiliksillä kun oon ollut jo aikoja sitten. Tottakai saa huolestua ja on ihanaa, että ihmiset välittävät, mutta samalla se on outoa, että miksi kaikki nyt huolestuivat hulluna. Outoa siksi, kun missään ei ole tapahtunut mitään muutosta. Ainoa selkeä muutos tässä kaikessa on se, että kirjoitin asiasta. Mutta tietysti ymmärrän sen, että tällainen kuulostaa varmaan helposti huolestuttavalta kun sen yhtäkkiä vaan lätkäisee pöydälle.

Tavallaan siis toivon, että näette mut samana tyyppinä, jona mut näitte ennen tuota kirjoitusta. Se kirjoitus ja sen aiheet on osa mua ja mun tarinaa, mutta sama tyyppi oon siitä huolimatta. Ja vaikka elämä on monimuotosta ja siihen kuuluu joskus pitkiäkin harmaita jaksoja niin musta ei tarvitse olla mitenkään sen enempää huolissaan nyt :) Haluan sanoa kiitokset teille, jotka laitoitte mulle viestiä, vaikken oo vielä ehtinytkään vastaamaan kaikkiin.. Kiitos kun kirjoititte kauniita asioita tai kun kerroitte omista vastoinkäymisistänne<3

annieveliina-1-side
Me käytiin äidin kanssa reissu Skotlannissa. Otin paljon kuvia ja yritän saada laitettua niitä tännekin joskus.. Koirat oli hoidossa ja Yoda oli kasvanu hurjasti - se taitaa olla Rockya korkeampi jo?! Sain pitää äijistä vielä vähän pidemmänkin loman kun reissun jälkeen jäin muutamaksi päiväksi poikaystävän luo ja oli kyllä ihanaa olla ihan vaan kahdestaan. Tavallaan oli kova ikävä koiria, mutta samalla pelottavankin helpottunut olo kun sai vielä pari lisäpäivää rauhallista aikaa kun ei tarvinu huolehtia tästä kaksikosta :D

Oon välillä miettinyt, että miksihän silloin piti saada toinen koira? Että miksi yksi ei muka riittänyt? Tai kyllä mä sen osaan sanoiksi laittaa, mutta että mistä se tunne tuli/tulee. Onhan niistä seuraa toisilleen ja tuntuu jotenkin hassun ylpeältä kävellä ulkona kahden koiran kanssa.. Mutta oon huomannut, että kaikista selkeiten kahdesta koirasta tulevan onnen tunnen silloin kun meen illalla nukkumaan ja kaksi koiraa on käpertynyt viereen. En tiiä miksi tuun siitä tosi onnelliseksi.. Eihän ajatus sängystä täynnä koiria (mulla on pieni sänky, joten se on oikeasti täynnä koiria..) ole sekään yhtään huono, mutta varmaan siinä on vielä jotain muutakin sen lisäksi!

Kävin tänään kampaajalla leikkauttamassa hiuksia. Olihan viime kerrasta jo 10kk, joten oli ehkä aikakin.. Mä en tiedä miksi, mutta mulle on tosi vaikeeta laittaa rahaa kampaajaan. Oon viime vuodet käyny muutaman kerran kampaajakoululla leikkauttamassa 15e hintaan, muuten vaan saksinu ite. Se on vaan fakta, että ei omilla saksilla saati taidoilla saa yhtä hyvää tulosta, joten oon yrittäny vähentää sitä ja käydä kampaajalla kun hiuksia tarvii leikata. Hyvin on menny kun tää tyypillinen kampaajakäyntien väli on jotain vuotta tai ylikin.. Oon nytkin useamman viikon yrittäny katella aikaa sinne kampaajakoululle, mutta reissujen ja muiden aikataulujen vuoksi se ei vaan onnistunut. Tänään taas katsoin ja ei näyttänyt löytyvän aikaa ikuisuuksiin, joten kurkkasin timmasta aikaa "oikealle" kampaajalle ja hämmennyin kun leikkaus oli 32e ja vieläpä mun kämpän naapurissa.. Aattelin, että no ei tässä ihan rahassa kylvetä, mutta ehkä kerran vuodessa voi laittaa muutaman kympin kampaajaan. Ja toisaalta aika on rahaa, joten täähän oli silkkaa säästöä jos mun hiustenharjausoperaatiot lyhenee nyt edes puoleen >:D

annieveliina-3
Kävin mun symppiksellä hermoratahierojalla eilen ja nyt muutamat paikat on aivan hellänä.. Ekaa kertaa piti pyytää vähän kevyempiä otteita ja tyyppi oli aivan hämmästynyt, koska mua saa kuulemma runnoa melkosella voimalla ja hän on ajatellut josko multa puuttuu tuntuaisti kokonaan haha.. Onneks päädyin sillon joskus kokeilemaan tuon tyypin hoitoa, koska siitä on löytyny selvyys niihin käsittämättömiin pääkipuihin ja oon jo niin onnellinen pelkästään siitä, että asiaan on joku ymmärrettävä syy!

Mutta joo.. Nyt unilääkkeeksi pretty little liars ja huomenna yritän saada jotain aikaan edes vaikka ihan vähän. Toivottavasti tekin saatte, hyvät yöt!


tiistai 3. lokakuuta 2017

OSAATKO SANOA MILLOIN MENIT RIKKI?


Osaatko sanoa milloin menit rikki?

Taustalla soi vieras kappale ja yhtäkkiä ne sanoi just sitä, mitä oon viime ajat miettinyt. Milloin mä oon mennyt rikki? Ja mitä se edes tarkoittaa?

Pidempään mun juttuja lukeneet tiedättekin, että oon vuosia ollut pääsääntöisesti kokoajan tosi väsynyt. Ja se alkoi lukion ensimmäisen jakson jälkeen. Oon aina ajatellu, että se oli jonkinlainen burnout, mutta sitä en oo osannu sanoa miksen oo ikinä palautunut siitä. Silloin tämä, joku, mitä se edes on, alkoi ainakin jossain määrin.

Siitä on nyt kahdeksan vuotta. Sen jälkeen moni ihminen ammattilaisista ystäviin on kysellyt voisiko tällainen johtua masennuksesta. Oon aina ollut varma siitä, että ei johdu. Mun näkemä ja tietämä masennus on ollut jotain ihan muuta. Sellasta oikeasti loputonta ja pohjatonta ja eihän se ollut minä. Ei se siis voinut olla mikään syy tähän kaikkeen.

Keväällä kirjoitinkin mitä mulle oikeasti kuuluu ja sanoin, että nyt pitää vähentää kaikkea turhaa ja ylimääräistä elämästä ja yrittää selvittää asioita, sillä mua pelottaa jos joskus tulevaisuudessa vaikka masentuisinkin. Se varmasti konkretisoitui 9 tehtyyn opintopisteeseen, huoleen jos mun pitää maksaa opintotuet takaisin 7 kuukaudelta, saanko mä ikinä tehtyä edes kandia loppuun, mitä mä teen kun en voi enää piiloutua opintotuen taakse ja millä mä ylipäätään selviän elämästä kun en pysty menemään töihin. Mulle tulee myös välillä ajatuksia, kuten mitä jos tielle tulisi hirvi ja ajaisin tieltä ulos. Mitä jos muuten vaan ajaisin tieltä ulos. Ja ne ajatukset on ihan erilaisia kuin koskaan ennen. Ei mitenkään hyviä, mutta ei myöskään huonoja. Sellaisia, että sitten kaikki vaan loppuis. Ja se alko pelottamaan mua itseäni heti ku näitä alkoi tulemaan, että miksi tällaisia juttuja tulee mun mieleen yhtäkkiä ja ne on täysin neutraaleja, ehkä jopa vähän helpottavia vaikken sitä halunnutkaan myöntää.

Nyt oon syksyllä nähnyt psykologia, jota ootin keväästä asti. Ensimmäinen hämmentävä asia oli se, että näiden auttavien ihmisten mielestä jo mun lähtökohdat tai olemassa olevat faktat on sellaisia, että mun ois hyvä mennä psykologin vastaanotolle. Se tuntui kummalliselta, mutta nyt kun ymmärrän asioita paremmin käsitän miksi he olivat tätä mieltä. Toisella kerralla psykologi puhui masennuksesta ja pidemmästä psykoterapiasta. Näiden tapaamisten jälkeen istuin alas ja mun oli heti pakko puhua useamman eri ihmisen kanssa. Tajusin, että yritin peilata sitä asiaa ja itseäni muiden ihmisten kautta. Ehkä saada jonkun varmistuksen sille, että eihän tällainen nyt pidä paikkaansa. Kolmannella käynnillä se asia jotenkin iski muhun. Tajusin useita juttuja, miten oon väistelly tätä asiaa ja ne kaikki on just ku jostain oppikirjasta ja olemassa olevista teorioista. Tuntuu koomiselta kun miettii sitä miten hyvin kuvittelin olevani perillä pääni sisäisistä asioista. Jostain syystä en vieläkään viitsi sanoa, että olisin masentunut eikä se musta oo se olennainen asia, vaan että ymmärrän ja hyväksyn mikä tilanne on. Yksi asia oli se, että oon kokenut, etten oo ansainnu tai oikeutettu masentumaan ja se nyt on nähtävästi vielä vähän työn alla.. Ja onhan se varmasti helpompi sanoa sitten kun näen psykiatria ja saan diagnoosin ja muuta. Se tuntuu silti tosi absurdilta. Minäkö saisin jonkun diagnoosin? Ihan sama mikä se diagnoosi tulee olemaan, niin jo ajatus musta ja minkäänlaisesta diagnoosista tuntuu virheeltä.

Joten kun tajusin ja hyväksyin, että jotain on pielessä lamaannuin ihan kokonaan. En osannut enää syödä vaikka jääkaapissa oli ruokaa valmiina. Pari eri leivonnaista ja pannari meni pilalle ja rehellisesti sanottuna ne on siellä jääkaapissa edelleen, en oo vaan saanu heitettyä pois. Musta tuntuu, että mun elämä on ollut tavallaan huijausta. Että enkö mä olekaan oikeasti tällainen vaan onko tämä mun tuntema Anni vaan masentunut versio siitä oikeasta Annista? Millainen on sitten se oikea Anni? Ja miksi en oo lähtenyt kaivamaan sitä esille aikaisemmin? Moni pystyy ilmeisesti tunnistamaan sen eron, millainen on masentunut minä ja millainen "oikea" minä ennen masennusta. Se on vähän kuin sellainen tumma verho joka peittää sitä "oikeaa" minää. Ei mulla oo sellaista "oikeaa" minää tämän olon alla. En mä muista, että olisin ikinä ollut mitenkään erilainen. Viimeiset 8 vuotta oon enemmän tai vähemmän ollut samanlainen ja oon tottakai ajatellut, että mä nyt vaan oon tällainen. Monesti on tuntunut, että oon laiska ja huono ihminen, mutta oon päässyt siitä yli kun oon tiennyt, että en vaan pysty asioihin enkä oo onnistunut muuttamaan sitä. Oon ravannut verikokeissa ja kokeillut eri unilääkkeitä jos jostain löytyisi syy tai joku auttaisi. Luulen, että tämän kriiseilyn kannalta olisi tosi paljon helpompaa jos osaisin sanoa, että joku muuttui vaikkapa vuosi tai puoli vuotta sitten. Silloin olisi joku mihin verrata. Oon myös huomannut, että moni tuttu ihminen on ollut vähän hämmästyneen oloinen tästä ja sanonut, että mähän oon aina ollut tällainen, että ei he oo huomanneet mussa mitään muutosta. Mutta kun en mäkään ole huomannut mitään muuta muutosta kuin sen mikä tapahtui 8 vuotta sitten. Se ajatus siinä onkin surullinen, että oonko mä ollut rikki niin pitkään, että tästä on tullut se totuus siitä millainen mä olen.

Eli nyt joku sanoo, että tää mun normaali ei olekaan normaali. Mitä siitä jää jäljelle? Ei oikein mitään kun en mä tiedä mistään muusta. Mietin millainenhan mä olisin jos tää tumma verho otettais pois mun päältä, koska ei mulla oo mitään tietoa. Oon "onnistunut" pötkimään näinkin pitkälle varmaan siksi kun mun ei oo koko aikana tarvinut oikeastaan käydä koulussa tai töissä. Oon vaan voinut maata päivät nukkuen, sarjoja katsoen ja siitä on tullut se mun normaali. Aina ihmettelen ihmisiä, jotka käyvät töissä tai tekevät paljon asioita, mutta kaikista muista on tullut superihmisiä, sillä pakkohan heidän on olla, koska mä oon normaali ja tämä kaikki väsymys ja kykenemättömyys on ollut normaalia mulle niin pitkään kuin muistan.

Oon aina miettinyt kaikkea hirveästi ja luonnollisesti iso osa on ollut sitä miksi en jaksa tai pysty tai iloitse asioista mistä muut iloitsee tai miksi mun maailma romahtaa jos unohdan kurkun kaupan kassalle. Ne on varmasti ollut pitkälti sellaisia päänsisäisiä ristiriitoja, koska oon huomannut jonkun olevan pielessä, mutta ajatellut ettei mikään sitten kuitenkaan ole pielessä ja oon jäänyt jumiin tähän ristiriitaan. Nyt mun pää on aika tyhjä, sillä koen saaneeni ja löytäneeni sen yleisen vastauksen kaikkeen siitä, että no kaikki ei olekaan ihan niin kuin pitäisi. Se on tottakai tosi helpottavaa tietää, että tähän kaikkeen on joku syy, joka vihdoin tarkoittaa sitä, että ehkä itsekin voin joskus olla kuin muut superihmiset. Okei tässä kohtaa alko itkettämään.

Kuten sanoin en oo tajunnut sitä aiemmin, mutta oon ajatellut niin, että mulla ei oo syytä tai edes oikeutta olla masentunut. Että siihen tarvitaan jotain kauheaa niinkuin jollain ihmisillä on. Mutta tottakai kaikilla on siihen oikeus (typerä ajatuskin ettei olisi) ja jos mietin tälleen vastauksena omiin aiempiin ajatuksiin, niin vasta nyt oon ymmärtänyt, että on mulla myös psykologisesti(?) selkeitä syitäkin, mutta en oo ajatellut niistä löytyvän mitään syytä mihinkään. Ne vaan on olleet asioita, jotka on olleet aina läsnä ja oon luullut ollevani täysin sujut niiden kanssa.

Mietin myös koko kevään ja kesän, että selviän kyllä jos jaksan siihen asti kunnes on syksy ja tapaan sen psykologin. Aina kun tuntui vaikealta tai tuli pieni vastoinkäyminen tsemppasin itseäni sillä, että enää vähän aikaa ja sitten ei tarvi enää jaksaa vaan joku muu pitää huolta musta. Vaikka oon uskotellut itselleni aina, että kaikki on hyvin niin oonhan mä tiennyt sen jossain alitajunnassa, sillä en mä olis muuten ajatellut noin. Koska jos kaikki ois hyvin niin miten se psykologin tapaaminen pelastaisi mut jotenkin?

Miksi halusin kirjottaa tästä? Tähän on niin paljon syitä, etten tiiä mistä alottais. On mahtavaa, että näistä puhutaan jo paljon enemmän kuin ennen ja miksi ei puhuttais, koska nämä on normaaleja asioita. Tiedän ja ymmärrän, että masennusta tai muuta vastaavaa on vaikeaa ja mahdotontakin ymmärtää, ellei sitä ole kokenut itse tai seurannut läheltä. Ja oikeasti läheltä, ei silleen että tunnet jonkun masentuneen, mutta näet hänestä vaan se puolen, joka välillä jaksaa edes jotain.

Näette täällä kivoja asukuvia, mutta ette näe sitä kun oon kuukauden samoissa vaatteissa sängyn pohjalla. Christa antoi alkuvuodesta mulle addun verkkarit eikä meinannu uskoa kun ihan vasta sanoin, että nää mun jalassa olevat on ne samat. Nyt nää on ihan kulahtaneet ja valkoiset osat ruskeat. Ai miksi? No koska nää on ollu siitä asti mun jalassa melkein kokoajan. Nukun nää päällä ja käyn koirien kans ulkona nää päällä. Ja oon tainnu pestä nää kerran koko aikana. Niin, aika ällöttävää varmaan teidän mielestä, mutta mulle ihan normaalia. Muiden vaatteiden kans vähän sama homma, joskin paitoja on helpompi vaihtaa.. Nytkin päällä oleva paita on ollut päällä koko eilisen, viime yön, aamuisen lenkin koirien kanssa ja varmasti tulee olemaan huomiseen asti kunnes meen tekemään ryhmätyötä ja vaihdan sen jos jaksan, mitä en välttämättä edes jaksa tehdä.

Ette näe myöskään sitä kun en oo jaksanu pestä enkä ees harjata hiuksia viikkoon, puhdistaa monen päivän takaisia meikkejä tai pestä edes hampaita kahteen päivään. Tossa alla on kuva kahden päivän takaa kun meikkasin, toinen kuva taas tästä hetkestä. Vaikka suurin osa meikistä on hävinny, niin tämän hetken kuvassa on edelleen rippeet niistä kahden päivän takaisista meikeistä, koska en oo jaksanu pestä niitä pois. Kun on hyvä fiilis saatan hyvinkin höpöttää kasveista ja naureskella sille kuinka en osaa pitää niitä hengissä, mutta ette näe sitä kun koira on pissannut väärään paikkaan ja itken hervottomasti lattialla miettien, että onkohan joku tukipuhelin mihin voin soittaa just nyt, sillä en vaan pysty tähän. Katotte somesta, että mun elämässä tapahtuu kivoja asioita, mutta ette näe sitä kun mikään ei oikein tunnu miltään.

1-s

Minä ja minä. Vasemmalla se minä, jonka suurin osa ihmisistä näkee ja oikealla se minä, joka on läsnä suurimman osan ajasta. Otin tuon kuvan nyt kun kirjoitin tämän ja tämännäköinen minä oli just kaverin kanssa syömässä yliopistolla. Mulla ei oo pakottavaa tarvetta olla "edustuskunnossa" kun meen jonnekin, mutta se parantaa oloa pikkuisen vähän niinkuin suihkussa käynti (ihan ku edes sillä hetkellä sais vähän ryhtiä elämään?) ja on kiva näyttää muultakin kuin nuutuneelta takkupesäkkeeltä. Mutta kaikki ei luonnollisestikaan halua näyttäytyä nuutuneena takkupesäkkeenä eikä siksikään pitäis ikinä tehdä oletusta ihmisen voinnista ja olotilasta sen perusteella, että hän näyttää hyvältä, on meikannut ja vetänyt korkkarit jalkaan. Tai miltä ihmisen instagramfeed näyttää. Ei nää oikeasti kerro mitään. Joskus myös joku sanoo, että näytän aina hyvältä ja oon kivoissa vaatteissa. Onhan se houkuttelevaa, että voi näyttää hyvinvoivalta ihmiseltä kun sen kerran viikkoon lähtee käymään jossain tai näkee jotakuta keskustassa :D Mutta eihän se toinen voi tietenkään tietää miltä näytän kaikki muut hetket. Ja sekin ois typerää, että pitäis kokoajan näyttää paskalta ihan vaan siksi, että kaikille tulee varmasti selväksi miten huonosti voi. Sekin on monesti iso osa sitä, että ei nimenomaan halua näyttää ulospäin miten huonosti voi..

Elina kirjotti hetki sitten postauksen tältä masennus näyttää, käykää lukemassa.

Vuosia taaksepäin itkin paljon, mutta sitten se tasaantui enkä mä koe enää olevani varsinaisesti surullinenkaan. Pääosin on vaan aika tyhjä olo. Puhun psykologillekin kaikista asioista tosi neutraalisti, vaikka kuvittelisin vaan itkeväni kokoajan. Se on just sitä kun ei oo enää surullinen olo, vaan se tyhjä olo. Välillä meinaa ääni väristä ja kyyneleet tipahtaa heti kun laitan oven kiinni. Ettei mua silleen itketä varsinaisesti, lähtiessä tulee vaan muutama rauhallinen kyynel ja sitten se on ohi. En oikein tiedä mistä se johtuu. Yleensä kun itken se on tosi neutraalia, sellaista että kyyneleet vaan valuu silmistä kun mietin miksi en vaan voi olla iloinen jostain asiasta, miksi en jaksa tehdä jotain tai miksi en kykene johonkin. Äskenkin ne kyyneleet tuli siitä kun sanoin, että ehkä joskus voisin olla samanlainen superihminen kuin muut. Se on surullista kun ei pysty asioihin mihin haluaisi pystyä, mutta ei ymmärrä miksi ei pysty. Tuota edeltävä itku tuli siitä kun tajusin, että ihan kohta on joulu enkä vaan jaksa hankkia kenellekään joululahjoja. Ja se itku siksi, koska haluaisin jaksaa hankkia muutamalle tärkeimmälle ihmiselle jotain pientä ja sitten pitää myöntää itselleen, että en mä nyt ole enkä voi olla sellainen ihminen kuin haluaisin. Vaikka itsessään se ei ole iso asia sopia, että jätetään lahjat tänä vuonna jooko. Tällaiset asiat vaan ikäänkuin konkretisoi sitä, että miks mun pitää olla tällanen. Miksen voi olla niinkuin ne superihmiset.

Näitä asioita on vähän vaikea edes pukea sanoiksi, koska ei mikään oo ihan mustavalkoista. Välillä jaksan monena aamuna putkeen tehdä hyvän aamupalan ja joskus en pitkiin aikoihin jaksa edes ottaa pussista sitä karjalanpiirakkaa. Oon myös iloinen ja onnellinen asioista, mutta en samalla tavalla kuin joskus tai harvemmin mitenkään todella iloinen. Aiemmin oli erilaisia juttuja, joilla pakoilin tätä oloa, esim matkustelin paljon tai viime kesän olin käytännössä kokoajan muiden ihmisten seurassa. Monesti ihmisten kanssa on aika raskasta olla, mutta toisaalta se myös helpottaa silloin kun sitä yhtään jaksaa. Varsinkin niiden ihmisten, keiden kanssa voi olla ikäänkuin läsnä tekemättä varsinaisesti mitään. Nyt oon oppinu arvostamaan yksinoloa ihan erilailla kuin koskaan ennen ja tarvin tätä tilaa. Ja jos ja kun lähden johonkin oon iloinen ja energinen enkä sellainen vaisu ja surumielinen tyyppi. Mutta pointti onkin siinä, että yleensä en lähde. Nekin hetket on varmasti aika hämääviä tavallaan jos joku näkee mua aina vaan jossain porukassa iloisena ja menevänä. Oonhan mä myös sellainen, mutta enemmän väsyny ja hiukset likasina kotona löhöävä tyyppi, mutta eihän sitä näe kuin harvat. Eikä se silloinkaan oo sama tilanne ihan vaan siksi kun siinä on se toinen ihminen, alla esimerkki siitä..

Just sanoin yhdelle ystävälle, että ei hän oikein edes pysty näkemään sitä kaikkea, koska jos oon yksin ja se kurkku on jääny sinne kaupan kassalle niin lamaannun, tulee surkea ja epäonnistunut olo. Jos taas oon kaverin kanssa ja se kurkku unohtuu, niin toinen ihminen on ikäänkuin mun tukena ja peilaan hänestä, että eihän tässä nyt oo mitään vahinkoa tapahtunut ja saatetaan nauraa asialle. Että ei se oo pelkkää esittämistä vaikka toki muiden seurassa yrittääkin skarpata, mutta tietyt asiat myös kokee erilailla kun on jonkun seurassa.

Aivan liian monesti edelleen ihmiset sanoo sitä, että no nyt vaan tsemppaat tai että "ois mullakin varmasti tuollasta jos en kävis töissä, sun pitää vaan jaksaa alkaa käymään töissä ja kyllä se siitä". Mä "onneksi" masennusta nähtyäni tiedän, ettei se mene noin. Mutta moni ei tiedä ja se voi tuntua tosi pahalta kun pyöriskelee vaikeiden asioiden parissa, epäilee itseään ja jaksamistaan ja jatkuvasti joku kehottaa tsemppaamaan. Haluaisin, että kaikki voisivat ja uskaltaisivat puhua näistä asioista eikä heidän kokemuksiaan vertailtaisi tai vähäteltäisi - vaikka tarkoitettaisiin hyvää. Kuunneltaisiin, tuettaisiin ja kannustettaisiin menemään juttelemaan ammattilaisen kanssa. Siitä ei todellakaan ole mitään haittaa, päinvastoin se tekisi hyvään ihan jokaiselle! Eikä sitä kannata oottaa siihen asti, ettei pääse sängystä ylös tai elämä luhistuu kasaan. Eikö oiskin ihan mahtavaa jos tunnistais raskaan olon ja ajatukset niin aikasin, että se riittäis kun kävis juttelemassa ammattilaiselle vaikka ihan muutaman kerran? Verrattuna siihen, että asian antaa kasvaa ja edessä on pidempi prosessi ja kipuaminen takaisin ylös.

Ja siis oikeasti. Mä tiedän, että vaikkapa masennusta on vaikea käsittää ellei itellä oo mitään kokemusta siitä. Miten joku voiskaan aidosti ymmärtää sen miksi en pysty laittamaan puuroa mikroon vaikka en oo syöny kunnolla kahteen päivään kun en itsekään ymmärrä sitä? Tai kun joku ihmetellen kysyy miksi en oo saanu tehtyä edes yhtä kurssia koko syksynä. Mietin, että voi kuule kun osaisin vastata edes itselleni ja puolittain vitsaillen annan jonkun epämääräisen vastauksen, koska emmä ees tiedä mitä siihen vois sanoa. "En vaan pysty" kuulostaa ihan naurettavalta. Mutta ei mitään tarvitsekaan ymmärtää ollakseen tukena ja ymmärtääkseen sen, että eihän kukaan voi huonosti omasta tahdostaan. Varmasti moni ajattelee mun elämän olevan mahtavaa kun voin kaikki päivät löhötä sängyssä koirat kainalossa katsellen sarjoja. No tiiättekö mitä, mä oon kateellinen heille jotka menee joka aamu töihin, jaksaa sen jälkeen nähdä kaveria ja vieläpä tekee jotain iltapalaa kun palaa kotiin. Jos joku ei käsitä miten mä en saa syötyä sitä puuroa niin mä en käsitä, miten joku pystyy käymään töissä. Miten kukaan ihminen pystyy käymään töissä. Miten se on ylipäätään mahdollista :D

Joten. Jutelkaa rakkaalle ihmiselle, ymmärtäväisen oloiselle vieraalle, ammattilaiselle tai kelle tahansa jos teistä yhtään tuntuu siltä! Mä juttelen todella monien ihmisten kanssa ja tosi moni tietää mun ajatukset perinpohjaisesti ja ainakin pääpiirteittäin mun elämäntarinan, mutta tässä sitä ollaan silti. Pelottaa ihan ajatella missä oisin ilman tätä hurjan isoa ja tärkeää tukijoukkoa perheenjäsenistä ja ystävistä. Mutta tämä vaan osoittaa sen, että sille on syynsä miksi ammattiapu on ammattiapua, muiden apua ja tukea yhtään väheksymättä.

Oon kerran päässyt todistamaan aivan uskomattoman hienoa paranemisprosessia, joten uskon, että vaikeatkin asiat on monesti ratkaistavissa ja sitä valoa on tunnelin päässä vaikka sitä ei näkyisikään<3 Ja vaikka en nyt pysty kuvittelemaan sitä mitenkään niin uskon siihen, että kyllä mäkin tuun vielä joskus olemaan sellainen superihminen!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

@annnye

Kuukauden luetuimmat