tiistai 3. lokakuuta 2017

OSAATKO SANOA MILLOIN MENIT RIKKI?


Osaatko sanoa milloin menit rikki?

Taustalla soi vieras kappale ja yhtäkkiä ne sanoi just sitä, mitä oon viime ajat miettinyt. Milloin mä oon mennyt rikki? Ja mitä se edes tarkoittaa?

Pidempään mun juttuja lukeneet tiedättekin, että oon vuosia ollut pääsääntöisesti kokoajan tosi väsynyt. Ja se alkoi lukion ensimmäisen jakson jälkeen. Oon aina ajatellu, että se oli jonkinlainen burnout, mutta sitä en oo osannu sanoa miksen oo ikinä palautunut siitä. Silloin tämä, joku, mitä se edes on, alkoi ainakin jossain määrin.

Siitä on nyt kahdeksan vuotta. Sen jälkeen moni ihminen ammattilaisista ystäviin on kysellyt voisiko tällainen johtua masennuksesta. Oon aina ollut varma siitä, että ei johdu. Mun näkemä ja tietämä masennus on ollut jotain ihan muuta. Sellasta oikeasti loputonta ja pohjatonta ja eihän se ollut minä. Ei se siis voinut olla mikään syy tähän kaikkeen.

Keväällä kirjoitinkin mitä mulle oikeasti kuuluu ja sanoin, että nyt pitää vähentää kaikkea turhaa ja ylimääräistä elämästä ja yrittää selvittää asioita, sillä mua pelottaa jos joskus tulevaisuudessa vaikka masentuisinkin. Se varmasti konkretisoitui 9 tehtyyn opintopisteeseen, huoleen jos mun pitää maksaa opintotuet takaisin 7 kuukaudelta, saanko mä ikinä tehtyä edes kandia loppuun, mitä mä teen kun en voi enää piiloutua opintotuen taakse ja millä mä ylipäätään selviän elämästä kun en pysty menemään töihin. Mulle tulee myös välillä ajatuksia, kuten mitä jos tielle tulisi hirvi ja ajaisin tieltä ulos. Mitä jos muuten vaan ajaisin tieltä ulos. Ja ne ajatukset on ihan erilaisia kuin koskaan ennen. Ei mitenkään hyviä, mutta ei myöskään huonoja. Sellaisia, että sitten kaikki vaan loppuis. Ja se alko pelottamaan mua itseäni heti ku näitä alkoi tulemaan, että miksi tällaisia juttuja tulee mun mieleen yhtäkkiä ja ne on täysin neutraaleja, ehkä jopa vähän helpottavia vaikken sitä halunnutkaan myöntää.

Nyt oon syksyllä nähnyt psykologia, jota ootin keväästä asti. Ensimmäinen hämmentävä asia oli se, että näiden auttavien ihmisten mielestä jo mun lähtökohdat tai olemassa olevat faktat on sellaisia, että mun ois hyvä mennä psykologin vastaanotolle. Se tuntui kummalliselta, mutta nyt kun ymmärrän asioita paremmin käsitän miksi he olivat tätä mieltä. Toisella kerralla psykologi puhui masennuksesta ja pidemmästä psykoterapiasta. Näiden tapaamisten jälkeen istuin alas ja mun oli heti pakko puhua useamman eri ihmisen kanssa. Tajusin, että yritin peilata sitä asiaa ja itseäni muiden ihmisten kautta. Ehkä saada jonkun varmistuksen sille, että eihän tällainen nyt pidä paikkaansa. Kolmannella käynnillä se asia jotenkin iski muhun. Tajusin useita juttuja, miten oon väistelly tätä asiaa ja ne kaikki on just ku jostain oppikirjasta ja olemassa olevista teorioista. Tuntuu koomiselta kun miettii sitä miten hyvin kuvittelin olevani perillä pääni sisäisistä asioista. Jostain syystä en vieläkään viitsi sanoa, että olisin masentunut eikä se musta oo se olennainen asia, vaan että ymmärrän ja hyväksyn mikä tilanne on. Yksi asia oli se, että oon kokenut, etten oo ansainnu tai oikeutettu masentumaan ja se nyt on nähtävästi vielä vähän työn alla.. Ja onhan se varmasti helpompi sanoa sitten kun näen psykiatria ja saan diagnoosin ja muuta. Se tuntuu silti tosi absurdilta. Minäkö saisin jonkun diagnoosin? Ihan sama mikä se diagnoosi tulee olemaan, niin jo ajatus musta ja minkäänlaisesta diagnoosista tuntuu virheeltä.

Joten kun tajusin ja hyväksyin, että jotain on pielessä lamaannuin ihan kokonaan. En osannut enää syödä vaikka jääkaapissa oli ruokaa valmiina. Pari eri leivonnaista ja pannari meni pilalle ja rehellisesti sanottuna ne on siellä jääkaapissa edelleen, en oo vaan saanu heitettyä pois. Musta tuntuu, että mun elämä on ollut tavallaan huijausta. Että enkö mä olekaan oikeasti tällainen vaan onko tämä mun tuntema Anni vaan masentunut versio siitä oikeasta Annista? Millainen on sitten se oikea Anni? Ja miksi en oo lähtenyt kaivamaan sitä esille aikaisemmin? Moni pystyy ilmeisesti tunnistamaan sen eron, millainen on masentunut minä ja millainen "oikea" minä ennen masennusta. Se on vähän kuin sellainen tumma verho joka peittää sitä "oikeaa" minää. Ei mulla oo sellaista "oikeaa" minää tämän olon alla. En mä muista, että olisin ikinä ollut mitenkään erilainen. Viimeiset 8 vuotta oon enemmän tai vähemmän ollut samanlainen ja oon tottakai ajatellut, että mä nyt vaan oon tällainen. Monesti on tuntunut, että oon laiska ja huono ihminen, mutta oon päässyt siitä yli kun oon tiennyt, että en vaan pysty asioihin enkä oo onnistunut muuttamaan sitä. Oon ravannut verikokeissa ja kokeillut eri unilääkkeitä jos jostain löytyisi syy tai joku auttaisi. Luulen, että tämän kriiseilyn kannalta olisi tosi paljon helpompaa jos osaisin sanoa, että joku muuttui vaikkapa vuosi tai puoli vuotta sitten. Silloin olisi joku mihin verrata. Oon myös huomannut, että moni tuttu ihminen on ollut vähän hämmästyneen oloinen tästä ja sanonut, että mähän oon aina ollut tällainen, että ei he oo huomanneet mussa mitään muutosta. Mutta kun en mäkään ole huomannut mitään muuta muutosta kuin sen mikä tapahtui 8 vuotta sitten. Se ajatus siinä onkin surullinen, että oonko mä ollut rikki niin pitkään, että tästä on tullut se totuus siitä millainen mä olen.

Eli nyt joku sanoo, että tää mun normaali ei olekaan normaali. Mitä siitä jää jäljelle? Ei oikein mitään kun en mä tiedä mistään muusta. Mietin millainenhan mä olisin jos tää tumma verho otettais pois mun päältä, koska ei mulla oo mitään tietoa. Oon "onnistunut" pötkimään näinkin pitkälle varmaan siksi kun mun ei oo koko aikana tarvinut oikeastaan käydä koulussa tai töissä. Oon vaan voinut maata päivät nukkuen, sarjoja katsoen ja siitä on tullut se mun normaali. Aina ihmettelen ihmisiä, jotka käyvät töissä tai tekevät paljon asioita, mutta kaikista muista on tullut superihmisiä, sillä pakkohan heidän on olla, koska mä oon normaali ja tämä kaikki väsymys ja kykenemättömyys on ollut normaalia mulle niin pitkään kuin muistan.

Oon aina miettinyt kaikkea hirveästi ja luonnollisesti iso osa on ollut sitä miksi en jaksa tai pysty tai iloitse asioista mistä muut iloitsee tai miksi mun maailma romahtaa jos unohdan kurkun kaupan kassalle. Ne on varmasti ollut pitkälti sellaisia päänsisäisiä ristiriitoja, koska oon huomannut jonkun olevan pielessä, mutta ajatellut ettei mikään sitten kuitenkaan ole pielessä ja oon jäänyt jumiin tähän ristiriitaan. Nyt mun pää on aika tyhjä, sillä koen saaneeni ja löytäneeni sen yleisen vastauksen kaikkeen siitä, että no kaikki ei olekaan ihan niin kuin pitäisi. Se on tottakai tosi helpottavaa tietää, että tähän kaikkeen on joku syy, joka vihdoin tarkoittaa sitä, että ehkä itsekin voin joskus olla kuin muut superihmiset. Okei tässä kohtaa alko itkettämään.

Kuten sanoin en oo tajunnut sitä aiemmin, mutta oon ajatellut niin, että mulla ei oo syytä tai edes oikeutta olla masentunut. Että siihen tarvitaan jotain kauheaa niinkuin jollain ihmisillä on. Mutta tottakai kaikilla on siihen oikeus (typerä ajatuskin ettei olisi) ja jos mietin tälleen vastauksena omiin aiempiin ajatuksiin, niin vasta nyt oon ymmärtänyt, että on mulla myös psykologisesti(?) selkeitä syitäkin, mutta en oo ajatellut niistä löytyvän mitään syytä mihinkään. Ne vaan on olleet asioita, jotka on olleet aina läsnä ja oon luullut ollevani täysin sujut niiden kanssa.

Mietin myös koko kevään ja kesän, että selviän kyllä jos jaksan siihen asti kunnes on syksy ja tapaan sen psykologin. Aina kun tuntui vaikealta tai tuli pieni vastoinkäyminen tsemppasin itseäni sillä, että enää vähän aikaa ja sitten ei tarvi enää jaksaa vaan joku muu pitää huolta musta. Vaikka oon uskotellut itselleni aina, että kaikki on hyvin niin oonhan mä tiennyt sen jossain alitajunnassa, sillä en mä olis muuten ajatellut noin. Koska jos kaikki ois hyvin niin miten se psykologin tapaaminen pelastaisi mut jotenkin?

Miksi halusin kirjottaa tästä? Tähän on niin paljon syitä, etten tiiä mistä alottais. On mahtavaa, että näistä puhutaan jo paljon enemmän kuin ennen ja miksi ei puhuttais, koska nämä on normaaleja asioita. Tiedän ja ymmärrän, että masennusta tai muuta vastaavaa on vaikeaa ja mahdotontakin ymmärtää, ellei sitä ole kokenut itse tai seurannut läheltä. Ja oikeasti läheltä, ei silleen että tunnet jonkun masentuneen, mutta näet hänestä vaan se puolen, joka välillä jaksaa edes jotain.

Näette täällä kivoja asukuvia, mutta ette näe sitä kun oon kuukauden samoissa vaatteissa sängyn pohjalla. Christa antoi alkuvuodesta mulle addun verkkarit eikä meinannu uskoa kun ihan vasta sanoin, että nää mun jalassa olevat on ne samat. Nyt nää on ihan kulahtaneet ja valkoiset osat ruskeat. Ai miksi? No koska nää on ollu siitä asti mun jalassa melkein kokoajan. Nukun nää päällä ja käyn koirien kans ulkona nää päällä. Ja oon tainnu pestä nää kerran koko aikana. Niin, aika ällöttävää varmaan teidän mielestä, mutta mulle ihan normaalia. Muiden vaatteiden kans vähän sama homma, joskin paitoja on helpompi vaihtaa.. Nytkin päällä oleva paita on ollut päällä koko eilisen, viime yön, aamuisen lenkin koirien kanssa ja varmasti tulee olemaan huomiseen asti kunnes meen tekemään ryhmätyötä ja vaihdan sen jos jaksan, mitä en välttämättä edes jaksa tehdä.

Ette näe myöskään sitä kun en oo jaksanu pestä enkä ees harjata hiuksia viikkoon, puhdistaa monen päivän takaisia meikkejä tai pestä edes hampaita kahteen päivään. Tossa alla on kuva kahden päivän takaa kun meikkasin, toinen kuva taas tästä hetkestä. Vaikka suurin osa meikistä on hävinny, niin tämän hetken kuvassa on edelleen rippeet niistä kahden päivän takaisista meikeistä, koska en oo jaksanu pestä niitä pois. Kun on hyvä fiilis saatan hyvinkin höpöttää kasveista ja naureskella sille kuinka en osaa pitää niitä hengissä, mutta ette näe sitä kun koira on pissannut väärään paikkaan ja itken hervottomasti lattialla miettien, että onkohan joku tukipuhelin mihin voin soittaa just nyt, sillä en vaan pysty tähän. Katotte somesta, että mun elämässä tapahtuu kivoja asioita, mutta ette näe sitä kun mikään ei oikein tunnu miltään.

1-s

Minä ja minä. Vasemmalla se minä, jonka suurin osa ihmisistä näkee ja oikealla se minä, joka on läsnä suurimman osan ajasta. Otin tuon kuvan nyt kun kirjoitin tämän ja tämännäköinen minä oli just kaverin kanssa syömässä yliopistolla. Mulla ei oo pakottavaa tarvetta olla "edustuskunnossa" kun meen jonnekin, mutta se parantaa oloa pikkuisen vähän niinkuin suihkussa käynti (ihan ku edes sillä hetkellä sais vähän ryhtiä elämään?) ja on kiva näyttää muultakin kuin nuutuneelta takkupesäkkeeltä. Mutta kaikki ei luonnollisestikaan halua näyttäytyä nuutuneena takkupesäkkeenä eikä siksikään pitäis ikinä tehdä oletusta ihmisen voinnista ja olotilasta sen perusteella, että hän näyttää hyvältä, on meikannut ja vetänyt korkkarit jalkaan. Tai miltä ihmisen instagramfeed näyttää. Ei nää oikeasti kerro mitään. Joskus myös joku sanoo, että näytän aina hyvältä ja oon kivoissa vaatteissa. Onhan se houkuttelevaa, että voi näyttää hyvinvoivalta ihmiseltä kun sen kerran viikkoon lähtee käymään jossain tai näkee jotakuta keskustassa :D Mutta eihän se toinen voi tietenkään tietää miltä näytän kaikki muut hetket. Ja sekin ois typerää, että pitäis kokoajan näyttää paskalta ihan vaan siksi, että kaikille tulee varmasti selväksi miten huonosti voi. Sekin on monesti iso osa sitä, että ei nimenomaan halua näyttää ulospäin miten huonosti voi..

Elina kirjotti hetki sitten postauksen tältä masennus näyttää, käykää lukemassa.

Vuosia taaksepäin itkin paljon, mutta sitten se tasaantui enkä mä koe enää olevani varsinaisesti surullinenkaan. Pääosin on vaan aika tyhjä olo. Puhun psykologillekin kaikista asioista tosi neutraalisti, vaikka kuvittelisin vaan itkeväni kokoajan. Se on just sitä kun ei oo enää surullinen olo, vaan se tyhjä olo. Välillä meinaa ääni väristä ja kyyneleet tipahtaa heti kun laitan oven kiinni. Ettei mua silleen itketä varsinaisesti, lähtiessä tulee vaan muutama rauhallinen kyynel ja sitten se on ohi. En oikein tiedä mistä se johtuu. Yleensä kun itken se on tosi neutraalia, sellaista että kyyneleet vaan valuu silmistä kun mietin miksi en vaan voi olla iloinen jostain asiasta, miksi en jaksa tehdä jotain tai miksi en kykene johonkin. Äskenkin ne kyyneleet tuli siitä kun sanoin, että ehkä joskus voisin olla samanlainen superihminen kuin muut. Se on surullista kun ei pysty asioihin mihin haluaisi pystyä, mutta ei ymmärrä miksi ei pysty. Tuota edeltävä itku tuli siitä kun tajusin, että ihan kohta on joulu enkä vaan jaksa hankkia kenellekään joululahjoja. Ja se itku siksi, koska haluaisin jaksaa hankkia muutamalle tärkeimmälle ihmiselle jotain pientä ja sitten pitää myöntää itselleen, että en mä nyt ole enkä voi olla sellainen ihminen kuin haluaisin. Vaikka itsessään se ei ole iso asia sopia, että jätetään lahjat tänä vuonna jooko. Tällaiset asiat vaan ikäänkuin konkretisoi sitä, että miks mun pitää olla tällanen. Miksen voi olla niinkuin ne superihmiset.

Näitä asioita on vähän vaikea edes pukea sanoiksi, koska ei mikään oo ihan mustavalkoista. Välillä jaksan monena aamuna putkeen tehdä hyvän aamupalan ja joskus en pitkiin aikoihin jaksa edes ottaa pussista sitä karjalanpiirakkaa. Oon myös iloinen ja onnellinen asioista, mutta en samalla tavalla kuin joskus tai harvemmin mitenkään todella iloinen. Aiemmin oli erilaisia juttuja, joilla pakoilin tätä oloa, esim matkustelin paljon tai viime kesän olin käytännössä kokoajan muiden ihmisten seurassa. Monesti ihmisten kanssa on aika raskasta olla, mutta toisaalta se myös helpottaa silloin kun sitä yhtään jaksaa. Varsinkin niiden ihmisten, keiden kanssa voi olla ikäänkuin läsnä tekemättä varsinaisesti mitään. Nyt oon oppinu arvostamaan yksinoloa ihan erilailla kuin koskaan ennen ja tarvin tätä tilaa. Ja jos ja kun lähden johonkin oon iloinen ja energinen enkä sellainen vaisu ja surumielinen tyyppi. Mutta pointti onkin siinä, että yleensä en lähde. Nekin hetket on varmasti aika hämääviä tavallaan jos joku näkee mua aina vaan jossain porukassa iloisena ja menevänä. Oonhan mä myös sellainen, mutta enemmän väsyny ja hiukset likasina kotona löhöävä tyyppi, mutta eihän sitä näe kuin harvat. Eikä se silloinkaan oo sama tilanne ihan vaan siksi kun siinä on se toinen ihminen, alla esimerkki siitä..

Just sanoin yhdelle ystävälle, että ei hän oikein edes pysty näkemään sitä kaikkea, koska jos oon yksin ja se kurkku on jääny sinne kaupan kassalle niin lamaannun, tulee surkea ja epäonnistunut olo. Jos taas oon kaverin kanssa ja se kurkku unohtuu, niin toinen ihminen on ikäänkuin mun tukena ja peilaan hänestä, että eihän tässä nyt oo mitään vahinkoa tapahtunut ja saatetaan nauraa asialle. Että ei se oo pelkkää esittämistä vaikka toki muiden seurassa yrittääkin skarpata, mutta tietyt asiat myös kokee erilailla kun on jonkun seurassa.

Aivan liian monesti edelleen ihmiset sanoo sitä, että no nyt vaan tsemppaat tai että "ois mullakin varmasti tuollasta jos en kävis töissä, sun pitää vaan jaksaa alkaa käymään töissä ja kyllä se siitä". Mä "onneksi" masennusta nähtyäni tiedän, ettei se mene noin. Mutta moni ei tiedä ja se voi tuntua tosi pahalta kun pyöriskelee vaikeiden asioiden parissa, epäilee itseään ja jaksamistaan ja jatkuvasti joku kehottaa tsemppaamaan. Haluaisin, että kaikki voisivat ja uskaltaisivat puhua näistä asioista eikä heidän kokemuksiaan vertailtaisi tai vähäteltäisi - vaikka tarkoitettaisiin hyvää. Kuunneltaisiin, tuettaisiin ja kannustettaisiin menemään juttelemaan ammattilaisen kanssa. Siitä ei todellakaan ole mitään haittaa, päinvastoin se tekisi hyvään ihan jokaiselle! Eikä sitä kannata oottaa siihen asti, ettei pääse sängystä ylös tai elämä luhistuu kasaan. Eikö oiskin ihan mahtavaa jos tunnistais raskaan olon ja ajatukset niin aikasin, että se riittäis kun kävis juttelemassa ammattilaiselle vaikka ihan muutaman kerran? Verrattuna siihen, että asian antaa kasvaa ja edessä on pidempi prosessi ja kipuaminen takaisin ylös.

Ja siis oikeasti. Mä tiedän, että vaikkapa masennusta on vaikea käsittää ellei itellä oo mitään kokemusta siitä. Miten joku voiskaan aidosti ymmärtää sen miksi en pysty laittamaan puuroa mikroon vaikka en oo syöny kunnolla kahteen päivään kun en itsekään ymmärrä sitä? Tai kun joku ihmetellen kysyy miksi en oo saanu tehtyä edes yhtä kurssia koko syksynä. Mietin, että voi kuule kun osaisin vastata edes itselleni ja puolittain vitsaillen annan jonkun epämääräisen vastauksen, koska emmä ees tiedä mitä siihen vois sanoa. "En vaan pysty" kuulostaa ihan naurettavalta. Mutta ei mitään tarvitsekaan ymmärtää ollakseen tukena ja ymmärtääkseen sen, että eihän kukaan voi huonosti omasta tahdostaan. Varmasti moni ajattelee mun elämän olevan mahtavaa kun voin kaikki päivät löhötä sängyssä koirat kainalossa katsellen sarjoja. No tiiättekö mitä, mä oon kateellinen heille jotka menee joka aamu töihin, jaksaa sen jälkeen nähdä kaveria ja vieläpä tekee jotain iltapalaa kun palaa kotiin. Jos joku ei käsitä miten mä en saa syötyä sitä puuroa niin mä en käsitä, miten joku pystyy käymään töissä. Miten kukaan ihminen pystyy käymään töissä. Miten se on ylipäätään mahdollista :D

Joten. Jutelkaa rakkaalle ihmiselle, ymmärtäväisen oloiselle vieraalle, ammattilaiselle tai kelle tahansa jos teistä yhtään tuntuu siltä! Mä juttelen todella monien ihmisten kanssa ja tosi moni tietää mun ajatukset perinpohjaisesti ja ainakin pääpiirteittäin mun elämäntarinan, mutta tässä sitä ollaan silti. Pelottaa ihan ajatella missä oisin ilman tätä hurjan isoa ja tärkeää tukijoukkoa perheenjäsenistä ja ystävistä. Mutta tämä vaan osoittaa sen, että sille on syynsä miksi ammattiapu on ammattiapua, muiden apua ja tukea yhtään väheksymättä.

Oon kerran päässyt todistamaan aivan uskomattoman hienoa paranemisprosessia, joten uskon, että vaikeatkin asiat on monesti ratkaistavissa ja sitä valoa on tunnelin päässä vaikka sitä ei näkyisikään<3 Ja vaikka en nyt pysty kuvittelemaan sitä mitenkään niin uskon siihen, että kyllä mäkin tuun vielä joskus olemaan sellainen superihminen!


50 kommenttia:

  1. Ihan kuin tuo teksti tulisi minun suusta, niin samaistuttavaa. Iloa ja valoa sun päiviin ihana <3

    VastaaPoista
  2. Upea teksti, ihanaa kun jaoit tämän!

    VastaaPoista
  3. Tosi hyvää pohdintaa Anni! Ihanaa, että oot niin super rohkea, että puhut tästä avoimesti! <3 Tästä moni voi saada varmasti paljon kannustusta, suuntaa ja eväitä omaan prosessiin! Sinä senkin (nyt jo) superihminen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tää on vaan yksi normaali asia muiden joukossa! Vähän vaan vaikeampi ja monimutkaisempi pukea sanoiksi.. Ja toivottavasti niin moni kuin mahdollista<3

      Poista
  4. Voi että, Anni, miten haluaisin sanoa jotain, mistä olisi oikeasti hyötyä heti, mutta näin tuntemattomana ihmisenä se on vaikeaa. Haluisin kuitenkin kertoa, mikä mua on auttanut kun oon aikanaan ollut väsynyt kaikkeen ja hädin tuskin päässyt ylös sängystä. Mä oon yrittänyt keksiä asioita, joista olen kiitollinen. Aluksi riittää keksiä vaikka yksi asia päivässä, se voi olla mikä vain, vaikka omat lämpimät hanskat tai kauniin väriset syksyiset puun lehdet. Kun yrittää todella tuntea kiitollisuutta, pikku hiljaa huomaa, että niitä kiitollisuuden kohteita löytyy koko ajan lisää (aluksi voi tyntua pakottamiselta, se on ok), ja siitä tulee todella voimaantunut olo. Saattaa kuulostaa typerältä, mutta suosittelen miettimään vaikka sitä yhtä asiaa päivässä, haittaa siitä ei varmasti ole. Itselleni kiitollisuus on muodostunut jo oikeastaan mielen automaatioksi, ja olen kiitollinen siitä, että jostain tämmöisen life hacksin löysin ja päätin kokeilla :'D

    Ihan hirveästi tsemppejä sulle, oon ihan varma, että kaikki muuttuu paremmaksi. PS. Sun koirasnäpit on aina mun päivän kohokohta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana :) Ei varmasti ole olemassakaan mitään asiaa, mistä olisi hyötyä heti. Ja siis kaikesta huolimatta koen olevani nykyisin tasapainoisempi kuin ikinä aiemmin. Eikä tää oo silleen mikään "kriittinen" hetki, sillä kuten kirjoitin tää tilanne on ollut jo vuosia enkä oo huomannut minkään oikeastaan muuttuneen (muuta kuin sen seurauksena mitä psykologi on sanonut), joten on tähän ehtinyt jo tottua vaikka sekin on tietty aika surullista.. Ja kyllä mä pystyn olemaan monistakin asioista kiitollinen ja näkemään paljon pieniä hyviä ja kauniita asioita ympärillä, mutta vaikka näin on ollut jo useamman vuoden niin ei sekään oo ratkaisevasti auttanut mihinkään. Se on ehkä tuonut sitä tasapainoa ja oman tilanteen hyväksymistä, mikä on tosi tärkeää, mutta ei se varsinaista ongelmaa ole poistanut :) Nyt sitä tasapainoa ja oman itteni hyväksymistä on vaan koeteltu kun yhtäkkiä käännettiin mun koko pakka ylösalaisin, mutta varmasti tää siihenkin liittyvä epäuskoinen ja hämmentynyt tunne tasoittuu ennemmin tai myöhemmin :D Ja sitten selviää mitä seuraavaksi! Mutta ehkä pitää ottaa oikeasti tehtäväksi nimetä vaikkapa ääneen joka ilta muutama asia, joista on kiitollinen :) Tekis hyvää ihan jokaiselle!

      Poista
  5. Kiitos. Niin iso kiitos, että kirjoitit tämän tekstin. <3 Tämä kirjoitus oli aivan kuin mun ajatukset, mitä en vaan saa siirrettyä päästä tekstiksi, koska tuntuu että masennus on vienyt taidon kirjoittaa. Sä luot todella upeeta tekstiä ja osaat välittää tunteet hyvin. Voimia eheytymiseen ja kaikkea hyvää, superihminen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3!! Kiitos kauniista sanoista ja kaikkea samaa myös sinne takaisin<3

      Poista
  6. Kiitos Anni tekstistäsi. Luin ekaa kertaa tekstiä masennuksesta upean rehellisesti. (tai sen piirteistä, en tiedä miten itse tämän määrittelisit :)) Kiitos, että jaoit näinkin yksityiskohtaisia ja konkreettisia asioita, eikä vain tunteita ja tuntemuksia, jotka saattaa jäädä tällaiselle tietämättömälle niin kuin minulle, pitkälti pintaraapaisuksi. En tietenkään vähättele tunteiden ja tuntemuksien tai ajatuksien kirjoittamista, mutta oli hyvä jollakin "shokeeravalla" tavalla lukea siitä, kuinka ei vain jaksa. Ei jaksa vaikka pestä niitä hiuksia tai vaihtaa housuja. Pestä hampaita. Meitä superihmisiä on monenlaisia ja oot varmasti yksi sellainen jo nyt, kun osaat ja uskallat ilmaista itseäsi ja fiiliksiäsi näin rikkaalla kielellä ja saat voimakkaita tunteita ja ajatuksia aikaan ihmisissä, jotka tätä lukevat. Toivon kaikkea hyvää tähän prosessiisi! Terkuin, Reetta K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan hurjasti! Toivoinkin saavani aikaan tuollaisia ajatuksia, mitä kirjotit! Tukea heille, jotka kokee samoin ja enemmän ymmärrystä heille, jotka eivät (onneksi) tiedä tai ole kokeneet vastaavaa :) Niin, tottahan se on, että superihmisiä on monenlaisia ja ehkä mä oonkin sitä jo jonkun määritelmän mukaan 8) Kiitos vielä!

      Poista
  7. Hyvä ja hyvin kirjoitettu teksti! Vähän samanlaisia ajatuksia olen itsekin käynyt läpi, etten voi olla masentunut tai saa olla, kun kuitenkin perusasiat mulla on kuitenkin hyvin.

    Pakko kysyä, mistä tuo neule on? Makean värinen, ja sopii sulle tosi hyvin :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Musta tuntuu, että se on tosi tyypillinen ajatus ja siitä pitäis jotenkin vaan päästä eroon.. Se on H&M:ltä :)

      Poista
  8. en oikein osaa sanoa mitään muuta kuin <3 ja jos joskus kaipaat juttuseuraa niin mulle voi aina soittaa/laittaa viestiä!

    VastaaPoista
  9. Tosi tärkeää, että kirjoitit tästä! Varmasti monella on samantapaisia fiiliksiä. Moni kohta oli kuin omista ajatuksistani. Olen tällä hetkellä sairaslomalla masennuksen takia ja ihmettelen todella niitä superihmisiä, jotka jaksaa käydä töissä ja tehdä jotain muutakin sen jälkeen. Se tuntuu tällä hetkellä tosi kaukaiselta. Mutta pikkuhiljaa päivä kerrallaan. Ja superihmisiäkin on tosiaan erilaisia, kuten joku jo kommentoikin. ;) Kaikkea hyvää sulle Anni <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, pikkuhiljaa päivä kerrallaan :) Kaikkea hyvää sinnekin ja kiitos kun kirjoitit mulle<3

      Poista
  10. oon sanaton. niin paljon samoja fiiliksiä. niin paljon <3

    VastaaPoista
  11. Haluisin kommentoida tähän jotain fiksua ja tsemppaavaa, mutta en vaan keksi muuta kuin <3<3. Toivon että pian helpottais

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, se on kuule aivan riittävästi ja enemmänkin :)<3

      Poista
  12. <3 lähetän virtuaalisti kunnon rutistushalin. toivon sulle kaikkea hyvää elämään ja kiitos, että jaoit tän. sä olet uskomattoman rohkea mimmi! ihailen.

    VastaaPoista
  13. Moi Anni.

    Ekakski kiitos tosi rohkeasta tekstistä. Haluisin jakaa sulle vähän mun omia kokemuksia, koska oon ite kans kamppaillu samojen fiilisten kanssa jaksottain useamman vuoden. Tänä vuonna kesän alussa olin samassa tilanteessa kuin sä, mutta päätin jaksaa käydä vuorotyössä sängyssä makaamisen ja itkun ohella. Monesti mietin, että haluaisin käyä juttelemassa jollekin, mutta se tuntui jotenki ylitsepääsemättömän vaikeelta. Samasta syystä en käyny lääkärillä ja hakenu sairaslomaa, eikä yksinasuva voinu työtään noin vaan lopettaakkaan. Samalla myös ehkä tiedostin, että jos hakisin sairaslomaa, mä en enää pääsis sängystä ylös. Omalla tavallaan tommonen pakollinen rytmi piti mut pinnalla.

    Mulla on monta superhyvää ystävää, mutta tässä kohtaa tuntu menevän raja, enkä osannu heillekään kertoo asioista kun vasta tuhannen tuiterissa haha. Kesä oli jotenkin siinäkin mielessä tosi raskasta aikaa, että muut ihmiset jaksoi mennä, hymyillä ja nauraa, ja musta tuntui että oli jotenkin pakko olla ilonen. Kävin tosi paljon viettämässä iltoja baareissa kavereiden kanssa, ja seuraavat päivät kului itkien morkkista ja krapulaa ja yksinäisyyttä. Thank god mä en oo riippuvaista sorttia, tai alkoholi olis oikeesti voinut viiä mut mukanaan. Se ainoana tuntu tuovan esiin sen ilosen minän joka halusin olla, ja pystyin olemaan hetken normaali ennen seuraavaa päivää.

    Tarkalleen en tiiä mikä muuttui, paitsi että tuli syksy. Viileet säät, karvahupputakit, isot kaulahuivit ja värikkäät lehdet. Ja ihmisten synkkyys palas ja mustat vaatteet. Se sai mut jotenki irrottautumaan siitä tunteesta että on 'pakko olla ilonen koska muutkin on kun on kesä'. Tietysti autto myös, että hain uusia työpaikkoja ja kun vähän onnisti, nyt niitä on kolme. Teen suunnilleen saman verran tunteja kuin aiemmin, mutta nyt kolmessa paikassa vaihdellen. Se on tuonut mun elämään monipuolisuutta ja uusia ihmisiä, uusia ympyröitä. Ja mun serotoniinitasot on taas normaaleja, ellei jopa korkeempia kun yleensä hah. Musta on tullu sun mainitsema 'superihminen', joita mä itsekin vasta muutamia kuukausia sitten seurasin hämmentyneenä ja ihmetellen, miten ne jaksoi. Nyt asioista on tullut niin paljon helpompia toteuttaa, ja energiatasot riittää koko päiväksi. Rakastan vieläkin makoilla ja katella sarjoja, mutta enää se ei oo koko arki vaan pieni herkkuhetki pitkän päivän jälkeen.

    Koska mun masennuskaudet menee jaksoittain, tiedostan sen että uusi kausi tulee todennäköisimmin ens vuoden kevät-kesällä. Mutta sitä on vielä turha miettiä, nyt koitan nauttia onnesta ja hymystä ja kerätä sitä varastoon.

    Oon onnellinen että sä pääsit juttelemaan ammattilaiselle. Mä luulen että se oman sairauden tiedostaminen on aina se eka kunnon askel kohti parantumista. Koska sun jakso on ollut noin pitkä ja juurruttava, paraneminen vie varmasti voimavaroja ja aikaa tosi paljon. Mä kuitenki lupaan sulle että se on kaiken sen vaivan arvosta. Elämä on sen arvosta. Paljon jaksamisia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerroit omista kokemuksistas<3 Tunnistan tuon ihan täysin, että kesällä on raskasta kun pitäis kokoajan olla iloinen ja menevä, kun taas syksyllä voi hyvin mielin vaan maata kotona Netflixin kanssa ku muutki tekee niin :D Ei tunnu, että jäis jälkeen ja ois huonompi kaikessa niinku kesäisin.. Toivottavasti nyt kuitenkin jatkossa aiot puhua ystäville heti jos tuollaisia fiiliksiä tulee taas, jo se puhuminen helpottaa tosi paljon! Mutta kuulostaa tosi hyvältä tuo miten sulla menee nyt ja asennekin kohdallaan - nyt vaan hymyä ja onnea varastoon<3 Ehkä sekin helpottaa noiden kausien kanssa jatkossa kun tietää, että niitä tulee ja menee ja niistä selvitään :) Ite oon jo aika sujut sen kanssa, että ei mun edes kesäisin tarvi viuhtoa menemään niinku muut enkä oo yhtään huonompi tyyppi sen vuoksi. Mielummin tekee vähän asioita ja on tyytyväinen niihin kuin pakottaa itsensä kaikkeen vaikkei tunnu siltä :)

      Ja kyllä, sehän se on tosi iso ja olennainen askel, että sen tunnistaa ja myöntää itselleen! Hurjasti jaksamista myös sinne ja toivotaan, että tää sun hyvä jakso kestäis nyt pitkään ja että ne jatkossakin kestäis kokoajan pidempään ja pidempään entä ne huonot jaksot ja että ne huonot loppuis joskus vielä kokonaan<3

      Poista
  14. <3 *suurensuurilämpöinenhalaus* sekä kiitos. <3

    VastaaPoista
  15. Tiedätkö, tiivistit niin hyvin tähän tekstiin sen, mitä itsekin olen miettinyt jo useamman vuoden aina enemmän tai vähemmän <3 Olen lukenut paljon masennuksesta, mutta en oikeastaan pysty sanomaan olevani itse masentunut vaikka siltä usein tuntuukin, mutta ehkä sitä ei vaan itsestään pysty huomaamaan/ymmärtämään samalla tavalla kuin muista ihmisistä.. Ihanaa kun kirjoitit tämän tekstin, toivon todella että asiat kääntyvät siellä pian parempaan suuntaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tosi vaikeaahan tällaista on lähteä mitenkään vertailemaan ja vielä kun kaikki kokevatkin asiat erilailla! Mietin jopa tätä kirjoittaessa, että onkohan se edes erikoista jos en jaksa lämmittää sitä puuroa tai että oon ollu samoissa verkkareissa kohta vuoden..? Että onkohan sellaista kaikilla? Ja sitten oon ollu hämmentyny kun ihmisistä tää on ollut huolestuttavaa ja moni tuttu on säikähtänytkin. Oon vaan sanonut, että ei tarvi huolestua, että ei tässä mikään oo kriittisesti muuttunut. Että sama ihminen samoilla ajatuksilla ja jaksamisilla oon ollut jo pitkään, että nyt vaan sanoin sen ääneen ikäänkuin. Mutta että jos pelkän oman kirjoituksen vertaaminen ja tulkitseminen on vaikeaa ja muiden suhtautuminen siihen yllättää, niin miten muka omaa olemista ja fiilistä ja kaikkea vielä monimutkaisempaa pystyis realistisesti vertaamaan ja arvioimaan :D No ei yhtään mitenkään.. Kai se on silti vaan sisäänrakennettuna meihin, että verrataan asioita ja haetaan niihin selkeitä vastauksia.. Kiitos kun kirjoitit mulle, käyhän itsekin jossain juttelemassa ja selvittelemässä asioita, jos et oo vielä tehnyt niin<3

      Poista
  16. Todella ajatuksiaherättävää luettavaa, ja samalla jotenkin pelottavan samaistuttavaa. Todella rohkeaa kirjoittaa tällaisesta aiheesta, mutta hienoa että uskalsit kuitenkin tehdä sen. Tästä on varmasti apua ja vertaistukea monelle, eikä vähiten itsellesi. Sait tuossa tekstissä ilmaistua hienosti sen omasta mielestäni ainakin pääpointin, ettei masennukseen sairastuminen vaadi mitään järkyttävän traumaattista kokemusta, vaan se voi iskeä keneen tahansa ihan milloin vaan. Silloinhan se on kaikkein vaikein tiedostaa ja hyväksyä, kun sen takana ei ole mitään selkeää syytä, että 'miksi juuri minä' ja 'miksi juuri nyt'. Se ei kuitenkaan ole yhtään sen väheksyttävämpää, oli siellä takana sitten joku oikeasti koetteleva kokemus tai joku itsellekin tuntematon syy, joka ei ehkä koskaan selviä. Masennuksen läpikäyminen on kuitenkin jokaiselle ihan yhtä rankka kokemus.

    Ammattiapu tekee varmasti hyvää ja tuo asian ääneen sanominen ja jossain vaiheessa hyväksyminenkin, ovat myös askelia eteenpäin. Tosi paljon tsemppiä sulle jatkoon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se kyllä mielenkiintoista, mutta todella surullista huomata miten monella on samankaltaisia ajatuksia.. Oon saanu hurjan määrän viestejä tutuilta, puolitutuilta ja tuntemattomilta ja on ollut hienoa huomata, että ihmiset on omalla nimellään ja kasvoillaan uskaltaneet tulla purkamaan ajatuksiaan, sillä jo asiasta rehellisesti puhuminen auttaa ainakin tietyssä määrin<3 Niimpä ja mikä musta on tavallaan huolestuttavaa, että vaikka mulla onkin selkeitä asioita, mitkä vaikuttaa tähän, mitkä osasin heti sanoa ääneen ja mitkä on selkeitä, MUTTA en ite osannu ajatella sitä että ne vaikuttais mihinkään, vaikka nyt se on ihan typerää miksi en oo muka tajunnut :D Tämä siis laittanu ajattelemaan sitä, että ei ihminen välttämättä ees osaa tunnistaa niitä traumaattisia asioita ja saattaa ajatella, että no eihän tässä mitään ole. Kyllähän joku ihminen ulkopuolelta osaa sanoa, että "huh, oot kyllä kokenu aika paljon", mutta itselle se on se normi, niin ei sitä osaa nähdä raskaana tai erikoisenakaan asiana.. Minkä takia vielä typerämpää ajatella, että "ei tälle mun ololle oo mitään syytä". Aina on joku syy, toki niitä on isompia ja pienempiä, mutta se ei oo ollenkaan olennaista. Kunhan kaikki uskaltais puhua ja lähteä selvittämään asioita<3

      Poista
  17. Siis uskomatonta: suurin osa aivan kun omasta suustani sanottua ja lähes pelottavan samoja ajatuksia täälläkin käyty läpi viimeinen vuosi, jos tarkemmin katsoo niin kolme, mutta vuosi pahin. Itse kyllä olen aina tiedostanut asian, mutta olen ihmisenä helposti masentuvaa sorttia. Paljon tsemppiä jatkoon! Kokemuksesta voin sanoa että vaikka nyt ei tunnu siltä, niin jonain päivänä kaikki kääntyy vielä hyväksi!

    VastaaPoista
  18. Tuntuu tutulta! Mä olen myös ollut vuosia väsynyt ilman mitään syytä tai muutosta ja siitä on tullut jo se normaali olotila. Olen kuitenkin käynyt koulussa ja töissä normaalisti koko ajan, vaikka virkeimmilläni olenkin ollut osa-aikatöissä. Tajusin just, että johonkin muutaman vuoden takaiseen nähden mullahan on nyt aika hyvä olo ilman että olen tietoisesti tehnyt asialle mitään tai ilman että mikään olisi oikeasti muuttunut.

    Tsemppiä sulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla, että nyt on parempi olo<3 Toivottavasti se jatkuu tuollasena!

      Poista
  19. Hyvä kirjoitus❤ Näin 19-vuotiaana, itsekin ajoittain hukassa elämän kanssa, sivusta oon seurannut äitini, mummoni ja siskoni psyykkisiä vaikeuksia/masentuneisuutta elämän varrella, ei oo aina hirveen helppoa esittää vahvaa kun on itsekin epävarma, en kyllä epäile enää pitäisikö jutella psykologin kanssa. Kuten sanoit niin se että kävis puhumassa muutaman kerran, vois auttaa ymmärtämään omaa oloa ja ehkäistä ns. pahempaa ongelmaa. Onneks on niin paljon hyvää elämässä ja ennen kaikkea iso tukiverkosto: perhe ja ystävät ❤ Paljon halauksia, voimia sulle ja Kiitos tästä tekstistä. Jaa ihmeessä sun ajatuksia ja elämää somessa jatkossakin, näistä on varmasti apua monelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nelli<3 Kannattaa ehdottomasti käydä selvittämässä asioita! Niin, onneksi meillä on isot tukiverkostot :) Halauksia ja voimia sinnekin<3

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

@annnye

Kuukauden luetuimmat