maanantai 19. helmikuuta 2018

MAAILMAN MUKAVIN HUPPARI

harmaa huppari-1-tile
Valitsin tän hupparin Junkyardilta yhteistyön tiimoilta joku kuukausi takaperin ja tää on ollu siitä lähtien päällä melkeen kokoajan.. Luonnollisesti myös nyt ja hetki sitten kun joku kyseli tän perään blogissa. Ekaksi hämmennyin vähän, sillä tää oli jotenki neliömäisempi ja isompi mitä odotin. Sitten vedin tän päälle ja se oli menoa! Tää on ihanan pehmeää matskua sisältä ja just sellanen täydellinen kotivaate. Kotivaate ei tarkota tässä yhteydessä sitä, ettei tätä vois käyttää muutenki, mutta tiiätte varmasti mitä meinaan! Kotona kun tekee mieli olla mahdollisimman mukavissa vaatteissa..

Tää kuvien asu oli just sellanen pikainen eka mitä käteen osuu -tyyppinen yhdistelmä, kun päällä oli tää huppari ja hiukset nutturalla ja lähdettiin Christan kans pyörähtään kirppiksellä. Puolivahingossa hoksasin, että ei hele tää takkihan on ihan samaa sävyä ponnarin kans. Tosi kivojakin asuja tulee kasailtua vahingossa tai kiireessä yllättävän monesti. Ite ainakin jämähän usein niihin tiettyihin kaavoihin kun alan miettimään mitä laittaisin päälle. Mulla käy aina niin, että käytän muutamia tiettyjä vaatteita tosi paljon siihen asti kunnes jostain syystä bongaan uudet jutut vaatekaapista ja sit taas jämähän niihin :D Tiiätte varmaan tämänki..

Sama homma menee myös meikkaamisen suhteen. Siivottiin ja järjesteltiin tosiaan Heidin kans mun meikit pari päivää sitten ja mulla on joku 30 huulipunaa :-D Ja tottakai käytän niistä about kolmea?? Samoten mulla on aika paljon luomivärejä, mutta käytän niistäki vaan muutamaa sävyä.. Nyt päätin, että käyn ihan kaikki läpi vuorotellen, koska mikä on tavaranpaljoutta huonompi homma - se, ettei niitä edes käytä! Saman tapainen taktiikka tulee käyttöön myös vaatteiden suhteen heti ku voi järkevästi käyttää muutakin ku talvitakkeja..

harmaa huppari-6 harmaa huppari-4-tile
housut Ginatricot
huppari Junkyard* (täältä)
takki Zalando*
kengät HM(/vaatekauppoja.fi*)

idharmaa huppari-5
Isi toi mulle vanhan telkkarin ja vitsi on outoa, että täällä on telkkari. Vastustan koko ajatusta vielä vähän, koska musta se on vaan aika turha :D Koko kämppäkin ois kivempi ilman tuota, mutta onhan siitä vähän parempi katsoa kaikkea.. Ja ainakin läppärillä vietetty aika vähenee ja sarjoja voi katsoa paremmassa asennossa, vaikka veikkaan, että katon tulevaisuudessakin sarjoja aika paljon läppäriltä ihan pelkästä tottumuksesta..

Käytiin Yodan kans kokeilemassa agilityä eilen ja vitsi se oli kivaa ja Jodel oli niin hieno pieni aksakoira<3 Tänään sen sijaan käytiin hiihtämässä isin kans ja äsken pyörähdin kaverin kans kaakaolla! Ainiin ja kävin aamulla leikkauttaa "kunnon" otsahiukset ku ne vanhat oli jo alkuun pidemmät ja kasvo ihan hetkessä. Värjättiin hiukset myös kuparisempaan sävyyn, joten pian saatte nähä kuvia taas vähän erilaisilla hiuksilla! Viimeks se otsis kasvo niin nopeasti, etten ehtiny ottaa edes kunnon kuvia siitä. Sillon aattelin, että no leikataan varovasti jos ne onkin vaikeat tai tyhmät, mutta nyt olin silleen, että leikataan ihan kunnolla niin ne ei oo heti viikon päästä kasvanu pois :-D

Täällä on ollu kunnon herkkuruuat nyt ku isi on väsänny esim lohta ja sienirisottoa, mmh. Muutenki aivan kivaa ku isi on ollu useamman päivän kylässä ja ollaan saatu ihan rauhassa vaan olla. Isin kans on aina tosi helppoa ja hyvällä tavalla pysyy sellanen oma rauha, joten helposti voisin majottaa isin vaikka kuukaudeksi tänne mun yksiöön ilman et alkais ärsyttämään tai kaipaamaan omaa tilaa.

Aaaa! Nyt on hirveä nälkä ja ruoka just valmista, joten lopetan tän epämääräisen asiasta toiseen hyppivän postauksen >:D Kivaa viikkoa tyypit!


sunnuntai 18. helmikuuta 2018

VIIKONLOPUN KUULUMISIA

australianpaimenkoira annieveliina-1
Nyt on ollu aivan ihanan aurinkoista viime päivät! Pojat pääsi lempparikoirakaverin kanssa riekkumaan pari päivää sitten ja nyt isi on täällä käymässä. Mietittiin kaverin kans ihan samaan aikaan, että oispa kaakaota :D Jännä, ettei kaakaota tuu kaivattua normaalisti harmailla säillä ulkoillessa. Ehkä se johtuu siitä, että aurinkoisina talvipäivinä siitä hetkestä sais aikalailla täydellisen sillä, että ois vielä sitä kaakaota..?

australianpaimenkoira annieveliina-3 australianpaimenkoira annieveliina-15 australianpaimenkoira annieveliina-4 australianpaimenkoira annieveliina-10 australianpaimenkoira annieveliina-2-tile australianpaimenkoira annieveliina-9 australianpaimenkoira annieveliina-5 australianpaimenkoira annieveliina-11-tile australianpaimenkoira annieveliina-7 australianpaimenkoira annieveliina-8 australianpaimenkoira annieveliina-16-tile australianpaimenkoira annieveliina-6
Isi tuli tänne tosiaan eilen ja on muutaman päivän meiän seurana. Tarkoitus ois käydä hiihtämässä ja kyllä, nää säät on täydelliset myös siihen hommaan! Mihinpä aurinkoiset päivät ei ois täydelliset?

Meillä oli eilen loistavat keskustelut isin kans tuosta mun edellisestä postauksesta, niihin liittyvistä asioista, tunnelukoista ja ihan kaikesta. Isi oli myös se ihminen, jolle soitin silloin samana päivänä ja kerroin et olin keksiny sellasen huonon jutun ku viiltelyn. Toivon myös, ettei teille jäänyt vain se mielikuva, että oon viillelly, oon masentunu ja elämä on paskaa. Se ei pidä ollenkaan paikkaansa ja harvoin asiat on mitään ääripäätä :) Se oli totuus siitä tietystä vaiheesta, mutta myös muut postaukset on totta ja paljon enemmän mun elämään kuitenkin kuuluu kivoja juttuja, joista osan jaan tännekin!

Ootin sitä, että isi tulee tänne ja hämmentyy miten siisti mun kämppä on :D Onhan täällä jo pari kuukautta ollut siistiä, mutta isi ei vaan oo ollut näkemässä sitä. Isi epäili jopa, että oon lahjonu jonkun siistimään koko asunnon haha. Totta on, että Christa tiskaa tosi usein täällä käydessään sekä Christan ja Heidin kans välillä katellaan mitä järjestystä vois vaihtaa tai mitä turhaa tavaraa heittää veks. Käytiin toissailtana Heidin kans läpi kaikki mun meikit ja korut, jonka tuloksena heitin paljon vuosikausia vanhoja meikkejä pois ja myin yhtenä settinä varmaan 15 korua ja 30 sormusta :D Naurettiin ihan hulluna niille mun teiniajan koruhankinnoille. Ainakin niistä sai ilon irti ennen ku laitoin ne eteenpäin.. Mulla oli myös joku 6 ripsiväriä, joista kolme ihan kuivaa. Mun ongelmana tavaroiden kanssa on se, että aattelen jos tätä joskus tarviski johonki, niin kannattaa säästää. Mutta ei, tavaroita ei kannata säästää siltä varalta jos maailmanloppu yllättääki vielä joskus :D

Ainiin.. Mennään tänään kokeileen agilityä Yodan kans, jännää! Harmitti niin paljon sillon ku selvis, että Rockylla on vähän huonot paikat eikä siitä oo agilitykaveriksi, joten toivotaan, että Yodasta sen sijaan ois :)


torstai 15. helmikuuta 2018

MUN MASENNUS JA VIILTELY

Tässä tulee mun tarina masennuksesta ja viiltelystä. Jos oot lukenu mun blogia tai tunnet mut, ajattelet varmaan varsinkin viiltelyyn liittyen, että "no en ois kuvitellu Annin olevan sellanen ihminen". Enkä ihmettele sitä yhtään, sillä ajattelin niin itsekin ja ajattelin vielä silloinkin kun jo viiltelin. Että enhän mä ole sellainen ihminen. Sitten kuitenkin ymmärsin, ettei oo olemassa "sellaista" ihmistä eikä nämä asiat koske vain tietynlaisia ihmisiä.


Moni varmasti ajattelee, että hui miten sää uskallat kirjoittaa näistä julkisesti. Ymmärrän sen, mutta itse en pidä tätä mitenkään erityisen rohkeana ja koen tärkeäksi puhua asioista rehellisesti. Joku voi saada selkeyttä ja helpotusta omaan pahaan oloon, joku toinen taas ymmärtää paremmin masennusta ja/tai viiltelyä ja sitä, kuinka ne ei todellakaan ole aina päällepäin nähtävissä tai kohdistu tietynlaisiin ihmisiin. Musta on ikävää kuinka moni häpeää ongelmiaan oli kyse sitten mistä tahansa. Eihän nämä ole hienoja asioita tai ylpeyden aiheita, mutta nämä on asioita, jotka ovat nyt osa mua ja mun elämäntarinaa, eikä ne siitä muuksi muutu vaikka häpeilisin ja piilottelisin niitä.

Varsinkin tästä viiltelystä haluan kertoa siksi, että mun mielikuva on aiemmin ollut tavallaan tosi radikaali. Että ihmisen täytyy voida aivan todella huonosti, useat elämän osa-alueet ovat aivan pielessä, ollaan joko itsetuhoisia tai viiltelyllä haetaan huomiota ja sen kautta apua. Tai sitten, että viiltely olisi osa jonkinlaista "teiniangstia" ja on jotenkin hienoa olla kädet täynnä jälkiä ja jo ihmisen pukeutuminen ja olemus huutaa tätä angstia. Nyt nää on tosi outoja ja typeriä mielikuvia, mutta en ollut koskaan törmännyt tai lukenutkaan mistään muusta. Ja sitä on mahdotonta arvata ihmisistä, jotka päällepäin näyttävät hyvinvoivilta ja iloisilta. En etsimälläkään löytänyt blogia, jossa omasta kokemuksestaan omilla kasvoillaan kertoisi ihminen, jolla kaikki olisi sinällään tosi hyvin. (Anonyymit) sairausblogit ovat kuitenkin eri asia, sillä ne eivät riko sitä tabua samalla tavoin kuin jos onnellisen arjen ja matkustelun lomasta raotetaan vähän sitä synkempää todellisuutta. Näytetään se, että hei ei kaikki ookkaan kokoajan smoothiebowleja, uusia vaatteita ja kauniita kukkia. Vaan just se, että elämä voi olla samaan aikaan smoothiebowleja ja masennusta, viiltelyä tai muita ongelmia.

Siitä ei ole kuin 4 kuukautta kun kirjoitin tämän postauksen, kun psykologi puhui musta ja masennuksesta. Totuus iski silloin aika rankasti vasten kasvoja ja mun elämältä tuntui tippuvan pohja, vaikka postauksessakin kirjoitin, etten haluaisi vielä sanoa olevani masentunut kun siitä ei ollut vielä diagnoosiakaan. Se oli (ja on varmasti vähän edelleenkin) sitä samaa kieltämistä, kuten jo monta vuotta tuota ennenkin kun vakuuttelin, ettei mulla voi olla masennusta, vaikka useat hoitavat tahot sitä ehdottelivatkin. Ei mennyt kauaa tuon postauksen jälkeen kun masennus alkoi valkenemaan mulle itsellenikin ja sain diagnoosiksikin vaikean masennuksen. En silloin enkä nytkään tunne itseäni masentuneeksi. Se varmaan johtuu pitkälti siitä, että oon vuosien mittaan kasvanut kiinni tähän oloon pikkuhiljaa - joku muutos mielessä ja yleisessä voinnissa on alkanut tapahtumaan jo kahdeksan vuotta sitten.

Nyt tuntuu ihan typerältä, että ajattelin masennuksen tarkoittavan sitä, että masentaa. Mietin aina, no eihän mua masenna, sillä mun näkemä masennus on tavallaan ollut aina tosi erilaista kuin mulla. Sitten luin masentuneen mielialan olevan vain yksi masennuksen oireista. Yleisiä oireita ovat esimerkiksi masentunut mieliala, mielihyvän menetys, uupumus, itseluottamuksen tai -arvostuksen menetys, kohtuuton itsekritiikki ja syyllisyydentunne, toistuvat kuolemaan liittyvät ajatukset tai itsetuhoinen käytös, keskittymiskyvyttömyyden tunne, uniongelmat ja ruokahalun tai painon muutos. Kaikkia masentaa joskus, mutta se ei suoraan tarkoita masennusta ja se helpotti omaa ymmärtämistä kun tajusin, että mullahan on ollut monia näistä oireista tosi pitkään, jo vuosia, eikä mun tarvinut enää pähkäillä sitä miltähän sen pitäis tuntua kun masentaa.

Mua ei "masentanu", mutta mikään ei oikein tuntunut(/tunnu) miltään. Lukiosta asti oon ihmettelly mihin mun hyvä muisti ja keskittymiskyky on hävinnyt. Vuosia sitten yliopiston alussa kävelin aamulla hyvien unien ja aamupalan jälkeen luennolle ja vartin päästä oli mahdotonta pysyä hereillä. Ruoskin itseäni ja tivasin mielessäni miten tää voi olla edes mahdollista. Varsinkin viimevuosina on ollut käsittämätöntä huomata miten mun aivot eivät tunnu toimivan ollenkaan. Oon istunut luennolla ja katsonut taululla olevaa tekstiä esim "Mieti mitkä ovat projektin kolme suurinta haastetta ja kuvaile näitä" ja musta on tuntunut, etten vaan pysty ymmärtämään mitä tällä tarkoitetaan. Mun täytyy ravistella itseäni hereille, räpytellä silmiä ja käyttää kaikki keskittyminen siihen yksinkertaiseen tekstiin. Sitten tajuan mitä sillä tekstillä tarkoitetaan ja musta tuntuu tosi tyhmältä. Miten tää oli muka niin vaikeaa? Oonko oikeasti tosi tyhmä nykyisin? Kun vasta muutama kuukausi sitten luin keskittymiskyvyttömyyden tunteen ja uniongelmien olevan masennuksen oireita, helpotuin tosi paljon - en siis olekkaan muuttunut tyhmäksi ja ehkä en tulekaan olemaan ylitsepääsemättömän väsynyt loppuelämäni ajan.

Oon vuosien ajan tukahduttanut ikäviä tunteita ja yrittänyt korjata alakuloista fiilistä itse keskittymällä elämän kivoihin asioihin ja kasvattanut itseäni hyväksymään sen, että mä vaan olen tietyillä tavoin huonompi ihminen ja se on fine. Esim en pysy hereillä luennoilla silloin kun harvoin edes menen sinne, enkä oikein ymmärrä saati muista käsiteltyjä asioita. Vuosia tätä päässäni työstettyäni oon saavuttanu melko hyvän hyväksynnän näiden asioiden kanssa - oon tyhmentynyt enkä pysty keskittymään, mutta ei se vähennä mun arvoani ihmisenä. Olin onnistunut kaikessa hyväksymisessä mielestäni tosi hyvin, eikä mulla oo missään vaiheessa ollut varsinaisesti paha olla. Kaikki on ollut aidosti hyvin omasta mielestäni. Ei silleen, että todistelisin sitä muille, vaan oon ihan itse omassa päässäni kokenut kaiken olevan hyvin. Vaikka en pessyt hampaita kuin ehkä kerran viikossa, en jaksanut syödä, koska se tuntui turhalta ja ylimääräiseltä vaivalta, sain masennusdiagnoosin ja aloin jopa viiltelemään. Järjellä tiesin, etteivät asiat oo ihan kunnossa, mutta koin kaiken olevan hyvin. Tavallaan koen edelleen kaiken olevan hyvin, mutta tunnistan kuinka kokoajan päästän sitä masennusta ja omia (ikäviä) tunteita enemmän pintaan ja ylipäätään hyväksyn sen enkä kiellä sitä itseltäni, mikä onkin ainoa oikea reitti selvittää nämä asiat.

Psykologi puhui mulle aina siitä, kuinka mun on vaikeaa kuunnella aitoa itseä ja mulla on tosi vahva suojamuuri. Että mulla on pitkäaikaista masennusta, joka ilmenee ongelmina käsitellä ikäviä tunteita ja selviytyä arjesta. Kaikki hoitavat tahot kirjasivat "puhuu kipeistä asioista, mutta mitään tunnetta ei välity". En ymmärtänyt näitä ollenkaan, koska mähän oon tosi tunteellinen ja avoin ihminen. Miten en muka ole kosketuksissa aitoihin tunteisiini ja mulla on muka vahva suojamuuri? Ihmettelin kyllä sitä, että pystyn puhumaan tästä viiltelystä ja muista kipeistä asioista ilman, että se herättää mussa mitään tunteita. Ja jos meinaa herättää, niin pystyn todella taitavasti pitämään itseni kasassa. Voisin jopa aidosti hymyillä ja nauraa samalla kun kerron aiheesta. Voisin pitää koko yliopistolle puheen tästä viiltelystä ja se koskettais yhtä vähän kuin Eurokankaan valikoimasta kertominen. Tästä ymmärsin järjellä, että okei ilmeisesti en oo ihan hirveän hyvin kosketuksissa omien ikävien tunteiden kanssa, mutta tunteen tasolla en ymmärtänyt sitä ollenkaan.

Mulle on selvinnyt ihan uudella tavalla myös se, etten halua aiheuttaa kenellekään huolta ja vaikka puhunkin näistä asioista avoimesti läheisilleni, niin silti toisessa lauseessa vakuutan kaiken olevan hyvin - mikä on tietysti tosi ristiriitaista. Samalla tarkoitan myös sitä, että vaikka tilanne näyttääkin huonolta, niin pystyn miettimään näitä järjellä eikä musta tarvitse olla huolissani silleen, että olisin vaikkapa itsetuhoinen. Musta "viiltely" oli varsinkin alkuun sanana tosi ikävä, mutta sitten tajusin yhdistäni sen huomion hakuun, eikä mun tarkoitus ollut hakea huomiota ja sitä kautta herättää huolta muissa. Käytännössä kaikki näkevät mut ihmisenä, joka pärjää aina oli tilanne mikä hyvänsä ja kuulen siitä useasti. Enkä ihmettele sitä yhtään, sillä nyt oon oppinut ymmärtämään mun sisällä olevaa mallia siitä, että mun täytyy olla iloinen ja pärjäävä. Oon tiedostamattani ajatellut, etten vaan yksinkertaisesti voi olla masentunut, koska munhan täytyy olla iloinen ja pärjäävä.

Yksi normaali päivä olin kotona, kuten melkein aina muutenkin. Mietin mitähän tässä pitäis tehdä kun ei ollut mitään sarjaakaan kesken. Mulla on ollut vahvasti se tunne, ettei elämässä oo mitään järkeä, syytä tai tarkoitusta, joka vie eteenpäin tai joka motivoi tekemään asioita. Oon aina rakastanut sarjoissa sitä, että voin ikäänkuin hypätä hetkeksi ihan toiseen maailmaan ja toisten ihmisten elämään ja tunteisiin. Nyt sekin on aunnut ihan uudella tavalla kun oon ymmärtänyt tämän oman vuosia kestäneen tunteiden tukahduttamisen, että sarjojen avulla pääsen ikäänkuin tuntemaan muiden ihmisten kautta. Aluksi se tunteiden tukahduttaminen on alkanut juurikin niistä ikävistä tunteista, mutta vaikuttanut sitten luonnollisesti koko tunneskaalaan. Ikävät tunteet on hävinneet, mutta niin ovat hyvätkin. Maailma pyörii ja asioita tapahtuu, mutta mikään ei tunnu oikein miltään ja se taas vie tunteen elämän tarkoituksesta puhumattakaan siitä, että olisi syytä tai motivaatiota tavoitella asioita.

Päätin aloittaa uuden sarjan, jossa sitten oli kiltti tyttö, joka kävi töissä ja esitti muille kaiken olevan kunnossa. Samaistuin tähän tyttöön ja sitten kävi ilmi, että hän oli viillellyt ja edelleen satutti itseään eritavoin. Mulla heräs heti pelottava tarve kokeilla samaa. Kuvailisin sitä sellaiseksi valonpilkahdukseksi pimeydessä, kuin se voisi tuoda elämään tarkoituksen - kaikki oli epämääräistä harmaata suttua ja sitten se oli ainoa selkeä asia mun mielessä. Aloin itkemään, koska se oli niin kauhea ajatus. Miksi musta tuntuu, että haluaisin viillellä? Yritin soittaa yhdelle ihmiselle, jonka ajattelin parhaiten pystyvän käymään tämä tunne läpi mun kanssa. Hän ei vastannut, mutta en usko, että se keskustelukaan ois kuitenkaan voinut estää sitä tapahtumasta.

Mietin mikä paikka ois sellanen, että se on piilossa eikä myöskään "pilaa" mitään kivaa kohtaa kropastani, sillä mulla siihen ei liittynyt inhoa itseeni tai kroppaani. Menin kylppäriin ja mietin pystyisinkö edes tekemään tätä - ajattelin, että tuskin. Kuka nyt haluaa, että itseensä sattuu. Yllätyksekseni se ei kuitenkaan sattunut lähes ollenkaan. Se oli itseasiassa tosi kivaa. Kuuntelin musiikkia, hymyilin ja nauroin. Tunsin olevani elossa. Se tuntui kokonaisvaltaisesti tosi hyvältä ja vaikka tunne sanoi "älä nyt kerro kenellekään, koska sitten et ne käskee sua lopettamaan", tiesin järjellä, ettei tää oo hyvä asia, tästä täytyy puhua heti ja niin puhuinkin. Järki käski olemaan rehellinen ja pyytää apua, vaikka tunnetasolla en kokenut apua tarvitsevanikaan. En silloinkaan hävennyt asiaa ja vaikka se oli ihanaa, olin osittain kauhistunut ja järkyttynyt siitä mitä oikein teen ja miksi nautin siitä.

Kuuntelin melkeinpä aina repeatilla Ruger Hauerin biisiä Sekasin ja varsinkin tää kohta osui ja uppos:

Teen päinvastoin kuin käsketään, mun pää on mun, se on mun
Pelkään että se räjähtää, et sieltä kuuluu yhtäkkii pum pum
Ja pääni sekotin, mun pääni sekotin, mun pääni sekotin-tin
Yksinään ulos menin, ajatuksii pakenin
Puiston penkiltä painajaisiin yöllä heräsin
Sekasin sekasin sekasin
Sekasi sekasin sekasin
Sekasin sekasin sekasin

Viillellessä musta tuntui ekan kerran, että huh, mä oon oikeasti sekasin! Se oli tosi ihana ja helpottava tunne, sillä tajusin ettei kaikki voi sittenkään olla ihan kunnossa, koska viiltelen ja se on mukavaa. Se onkin varmasti iso syy siihen, miksi se tuntui niin hyvältä - se kun tajusin voivani huonosti. Samalla hyväksyin oman avuntarpeeni ja koin olevani tulevaisuudessa vastaanottavaisempi kaikelle avulle. Pystyin ensimmäistä kertaa myöntämään itselleni, että en mä pärjääkään. Se oli niin helpottava tunne, että tunsin oloni aina viillellessä ja sen jälkeen tosi raukeaksi enkä voinut olla hymyilemättä. Toinen syy oli se, että jossain siellä suojamuurien alla oli ilmiselvästi tosi paha olo, jota en pystynyt tavoittamaan ja viiltelemällä pääsin siihen käsiksi ja se helpotti. Sain sen pahan olon konkreettiseen ja kosketettavaan muotoon.

Varmasti kaikki tietää, ettei viiltely oo hyvä asia. Mut kuitenkin yllätti se, miten koukuttavaa se oli. Tein yhden viillon ja menin katsomaan sarjaa, näkemään kaveria tai tekemään jotain muuta. Se hyvän olon tunne kesti kuitenkin vaan hetken ja sitten piti mennä tekemään taas yksi viilto lisää. Mua ei ahdistanut eikä viiltely tullut tilanteissa, joissa ois ollut sietämättömän vaikeaa olla, vaan se oli sellasta rauhallisen rentouttavaa mukavaa tekemistä. Se tuntui auttavan ja rentouttavan, joten siitä tuli sellainen oma hyvinvointihetki, mikä on tietysti tosi oudon ja sairaan kuuloista. Viiltelin jalkojen ulkosyrjiin ja ensimmäisistä viilloista lähtien mun suurin huoli oli se, että apua tila loppuu, enkä halua tehdä minnekään muualle kuin jalkateriin. Ehdin ihan vaan parissa päivässä tehdä niistä suurimman osan ja sitten lähdin muualle viikonlopuksi. Ennen lähtöä olin jo ulkovaatteet päällä kun halusin tehdä vielä yhden. Koko ajomatkan ajatus harhaili viiltoihin ja kuinka ne vähän kirvelivät. Se pieni kirvely oli ihanaa ja jo noin lyhyessä ajassa tunsin tulleeni pakkomielteiseksi siihen. Olisin kokoajan halunnut vaan tehdä lisää tai edes katsoa niitä ja pelkkä ajattelukin hymyilytti mua. Heti perille päästyäni mun oli pakko päästä vessaan, ottaa sukka jalasta ja katsoa niitä jälkiä. Tuo viikonloppu tuli hyvään saumaan, sillä se "pakotti" mut olemaan viiltelemättä. Silti viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla ajattelin sitä ja tilaisuuden tullessa halusin katsella niitä jälkiä. Ne kuvasti mulle sitä helpottavaa ja hyvää oloa, jonka sain viiltelyn ansiosta, vaikka se viiltely itsessään ei tietenkään ollut siinä se asia, joka paransi oloa.

masennus viiltely-1

En ehtinyt onneksi viillellä kuin hetken, kun pari asiaa kolahtivat. Heti tuon viikonlopun jälkeen näin psykiatria ja hän sanoi "Kannattaa miettiä omia arvoja ja sitä millainen ihminen haluat olla. Haluatko olla ihminen, joka viiltelee?" Tää ärsytti ihan hulluna, minkä koin tosi hyväksi asiaksi. En tietenkään halua olla ihminen, joka viiltelee!! Musta se oli tosi epäreilua - ei asiat oo niin yksinkertasia. Mutta vaikka siihen ois kuinka "hyvät" perustelut, niin tottahan se on. Jos jatkan, oon ihminen, joka viiltelee ja se ärsytti enemmän ku voitte kuvitellakaan. Tuntu samalta ku eteen tuotais jotain herkkua, jota oot halunnu pitkään ja se on ainoa asia, mitä sulla tekee mieli ja sitten sanottais, että jos maistat niin oot huono ihminen. Ei se vaan oo reilua! Löysin "kivan" ja oloa helpottavan jutun, joka heti kiellettiin. Vaikka järjellä tiesin viiltelyn olevan tosi huono asia ja muiden olevan oikeassa, tunnetasolla se ärsytti ihan älyttömästi. Tuon jälkeen tein vain yksittäisiä viiltoja joidenkin päivien välein, koska en halunnut olla ihminen, joka viiltelee, mutta myös siksi, ettei tila loppuisi heti.. Stoppailin hommaa myös kun huomasin ajattelevani, josko näitä sitten tilan loppuessa vois kuitenkin tehdä jonnekin muuallekin huomaamattomaan paikkaan. Onneksi en tehnyt ja stoppailin asiaa itse, sillä nää jäljet jaloissakin on liikaa ja liian näkyvät nyt kun vasta kaksi kuukautta myöhemmin asiaa ajattelen.

Toinen ja vielä vahvempi vaikuttava tekijä oli tää Christan ottama kuva. Mulla oli pitkät sukat, jotka oli pakko ottaa pois mekon kuvaamista varten. Luulin, etteivät mun jalat oo mukana missään rajauksessa ja kun selasin kuvia, sanoin ääneen "oho" kun näin tämän kuvan. Jotenkin vasta silloin tajusin, että ai kamala tältäkö nää näyttää. Että onko nää jäljet mulla ihan oikeastikin. Jotenkin sitä asiaa oli ollut liian lähellä ja sellaisessa omassa kuplassa, mutta tämän kuvan ansiosta näin viiltelyn kuin ulkopuolisen silmin. Jonkun aikaa näiden jälkeen viillellessä, tuli sellainen olo, että no en mää ehkä haluakkaan, ettei se oo sen arvoista. Sen asian näki selvemmin eikä siitä tullut enää ihan samanlaista vapautunutta hyvän olon tunnetta. Mua ahdisti myös kun läheisille ihmisille tuli huoli ja paha mieli, vaikka se samalla myös ärsytti, koska ajattelin et tämä on nyt mun asia eikä kenenkään muun. Siitä tuli myös päänsisäinen ristiriita, sillä en halunnut valehdella kenellekään, mutta kukaan ei halunnut tietenkään kuulla, että oon taas viillellyt.. Pahinta oli jos joku suuttui/alkoi itkemään, koska sillon viiltelyn ja oman pahan olon päälle tuli vielä huoli muista ihmisistä sekä huono omatunto siitä, kuinka omalla toiminnallaan on aiheuttanut muille surua. Eli älkää suuttuko tai yrittäkö käskeä lopettamaan, se ei oikeasti auta vaan saattaa pahentaa tilannetta. Kuunnelkaa, ymmärtäkää, antakaa tukea ja ohjatkaa oikeanlaisen avun suuntaan.

Tästä kuvasta tullaan myös juuri siihen, kuinka tiettyjä asioita ei vain näe tai niitä on mahdotonta päätellä. Tuo kuva on otettu samalla kertaa kuin otsahiukset kahdella tavalla ja tulevista postauksista -postausten kuvat. Tuskin kenelläkään on niitä lukiessa ja kuvia katsoessa tullut mieleen, että hmm ehkä tää ihminen ei voikaan ihan hyvin saati että tää ihminen varmasti viiltelee. Se ei siis todellakaan tarkoita, ettei jokin voisi olla huonosti, vaikkei sitä päällepäin näkisi.


Siitä ei tosiaan oo kuin suunnilleen kaksi kuukautta kun lopetin viiltelyn. Välillä mietin sitä lämpöisesti, vähän niinkuin jotain vanhaa hyvää muistoa. Mun ajatus on sellanen, että no perkele oishan se kiva tehä vielä yks, mutta tiedän, ettei todellakaan kannata lähteä siihen enää varsinkaan kun nyt on tuntunut siltä, että oon pystynyt jättämään sen taakseni ja nämä jäljet riittää. Eikä se varmasti enää edes olisi niin mukavaa kuin silloin alkuun. On ollut jännä huomata miten tällasessakin asiassa voi hypätä omaan pieneen kuplaan. Musta tuntui, että näähän on ihan pieniä eikä kukaan näe näitä. Mulla oli kuitenkin järki jollain tavalla mukana enkä halunnut tehdä mitään syviä tai näkyviä viiltoja, etteivät ne jäisi ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan. Vaikka tein omasta mielestä tosi pieniä ja huomaamattomia jälkiä, oli se kuitenkin Bahamalla aika ahdistavaa kulkea paljain jaloin tai sandaaleissa ja miettiä mitähän ihmiset ajattelevat. Mua huolettaa mitä jos näistä jää niin selvät jäljet, että ainakin lähitulevaisuudessa jokainen biitsipäivä, uintireissu, saunailta tai paljuilu tarkoittaa sitä, että yritän vähän piilotella jalkojani ja tarkkailen ihmisiä huolestuneena siitä, jos he huomaavat nämä jäljet. Mulle ei oo ongelma puhua näistä asioista kuten varmaan ootte huomanneetkin, mutta mua pelottaa ne tulkinnat, oudoksumiset ja oletukset, jotka ihmiset tulevat tekemään omassa päässään kun eivät kehtaa kysyä. Enkä mä näitä joka kerta haluaisi selittääkään, vaikkei se sinänsä ole mikään ongelma. Se on kuitenkin niin, että tällaista on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää ellei joskus ole itse tehnyt vastaavaa. Ihan vaikka puoli vuotta sitten en ois ikimaailmassa kuvitellut, että mä oisin ihminen, joka viiltelee. Se ois ollut - ja on vielä nytkin - aivan absurdi ajatus. Voin jopa kuvitella jonkun joskus kysyvän aidosti ihmetellen mistä nämä jäljet oikein ovat, sillä enhän mä vaikuta ihmiseltä, joka viiltelee tai on joskus viillellyt.

Musta tuntuu, että nää arvet riittää muistuttamaan mua tästä kaikesta. Ennen tätä viiltelyä monet ihmiset tarkoittamattaan sai mut kyseenalaistamaan itseäni ja masennustani. Kyllä mäkin varmaan masentuisin, jos en kävisi töissä. Ai aloit syömään masennuslääkkeitä, sullahan on viimeaikoina vaikuttanu kaikki olevan tosi hyvin. Kerran ryhmätyötä tehdessä muut selas mun blogia ja törmäs siihen ensimmäiseen masennuspostaukseen ja eräs ryhmän jäsenistä vitsaili meidän ryhmän hyvinvointivastaavalle, että voitko auttaa, muakin vähän masentaa. Ei kukaan oo tarkoittanut niitä sanoja pahalla, mutta kaikki tällainen on sekoittanut mua tosi paljon. Tästä eteenpäin koen pystyväni paremmin muistamaan oman pahan olon ja avuntarpeen näiden jälkien ansiosta. Vaikka en tilanteessa sanoisi niistä mitään, voin miettiä niitä hiljaa ja ne muistuttaa mua itseäni.

Eräs ilta kävin pyörähtämässä pikkujouluissa ja sieltä kotiin tullessani katsoin itseäni hissin peilistä ja mietin kuka oikein oon. Kuka on tää ihminen, joka katsoo mua peilistä takaisin. Mulla oli aivan maailmanlopun fiilis, mietin voisinko vaan vajota koomaan vuodeksi ja makasin hiljaa sängyssä kattoa tuijottaen ja yrittäen etsiä syytä sille ololle. En oo vuosiin itkenyt juuri ollenkaan omalle pahalle mielelleni, ainoastaan ns ulkopuolisista syistä. Silloin mua alkoi kuitenkin itkettämään ja tajusin jotain outoa. Viime vuodet oon toiminut niin, että jos mua alkaa itkettämään > käännän sen nauruksi ja mielen sellaiseksi, että onpa mahtavaa kun mulla on tunteita, kaikki on superhyvin! Tuolloin sängyssä maatessani tajusin ensimmäistä kertaa kuinka outo reaktio olisi alkaa nyt nauramaan, sillä eihän mua oikeasti naurata. Tällaisten tilanteiden ansiosta oon saanut kiinni siitä, kuinka tukahdutan tunteitani ja välttelen ikävää oloa. Siihen mun vahvaan suojakuoreen tulee pieni reikä ja pääsen käsiksi pahaan oloon, joten paikkaan sen heti naurulla ja liioitellulla ajattelulla siitä kuinka kaikki on hyvin ja kuinka mahtavaa on, että pystyn blokkaamaan huonon olon näin hyvin. Tällä kertaa päätin vaan itkeä ja myöhemmin hoitavalle taholle tästä kertoessani sanottiin, että just näin ja että sen tunteen pitääkin antaa tulla.

Kyllä tässä on vielä matkaa mentävänä masennukseni suhteen, mutta oikealla tiellä ollaan! Luulin tuntevani itseni tosi hyvin, mutta jo nyt alle puolessa vuodessa on auennut aivan älyttömästi uusia ovia aidon oman itseni näkemiseen ja kokemiseen :) Toivottavasti koitte ymmärtävänne jotain uutta tästä kirjoituksesta, ainakin sen ettei mielenterveysongelmat, viiltely tai muutkaan ongelmat/sairaudet ole asioita, jotka ilmiselvästi näkyy päällepäin ja etteivät ne todellakaan näyttäydy aina samalla tavoin tai ole ulkoisesta olemuksesta pääteltävissä. Ja ehkä vielä tärkeämpänä se, ettei ongelmista puhumisessa ole mitään häpeällistä ja itse sain lopetettua viiltelyn tosi nopeasti varmasti myös siksi, että puhuin asiasta heti ja rehellisesti. Mitä pidemmälle viiltely, syömishäiriö tai mikä tahansa etenee, sitä vaikeampaa siitä on päästä eroon. Muille rehellisesti puhuminen tekee asiasta konkreettisemman myös itselle, sillä sairastunut mieli pystyy liiankin hyvin uskottelemaan asian olevan mitätön tai jopa hyvä.

Ja jos susta joskus tuntuu siltä, että haluaisit kokeilla viiltelyä, niin älä kokeile. Kuten sanoin, se on tosi koukuttavaa. Paljon koukuttavampaa kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan. Lueskelin tässä nyt useampaa masennus(yms)blogia ja törmäsin moneen kertaan siihen, kuinka kirjoittajia harmittaa ja kaduttaa, että ovat joskus alkaneet viiltelemään, eivätkä nyt vuosienkaan jälkeen olon muuten parantuessa ole päässeet eroon siitä. Vaikka musta tuntuu siltä, etten tuu enää koskaan viiltelemään ihan jo siksi kun oon prosessoinut tämän asian ja kokemuksen mielessäni aika perusteellisesti sekä koen jatkossa löytäväni paremmat keinot purkaa vastaavat tilanteet, niin kyllä se on pelottava ajatus, että oon ylittänyt sen näkymättömän rajan eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Jos en olisi ikinä viillellyt, ei sitä muistoa viiltelystä ja sen herättämistä tunteista myöskään olisi. Vaikka en enää näekkään itseäni viiltelemässä, niin kyllä mua häiritsee se, miten lämpöiseen tapaan se tulee mun mieleen aina välillä. Enkä tietenkään halua löytää itseäni haaveilemassa viiltelystä tai muistelemassa miten hyvän olon se silloin sai aikaan..


Vaikka kyse ois vain pienistä jäljistä, niin se on iso asia. Olennaista ei oo se millainen jälki sun kropasta konkreettisesti löytyy, vaan se mitä käyt läpi sun mielessä ja kuinka se asia jää sinne. Miksi ja miten sun mieli on sairastunut, mitä sen parantamiseksi voi tehdä? Karua ajatella, että itse päädyin viiltelemään siksi kun yritin pitää itseni vahvana, enkä voinut myöntää itsellenikään tarvitsevani tai ansaitsevani apua. Ja se, etten oikeasti edes ymmärtänyt kuinka lukossa oon noiden asioiden kanssa. Kuinka pidin viimeiseen asti jopa itselleni sitä roolia, että kaikki on hyvin ja kyllä mä selviän kaikesta. Kuinka hyvin ja taitavasti olin blokannut aitoa itseäni sekä ikäviä tunteita, ja vieläpä pitänyt sitä hyvänä saavutuksena.. Hurjaa, mutta samalla todella mielenkiintoista.

Nyt menee oikeasti paljon paremmin, enkä ole enää itse huolissani itsestäni. Näköjään piti sukeltaa vähän syvemmälle, että pystyin näkemään miten huonosti voin ja hyväksymään mulle suunnattu apu, joten tavallaan oon tosi kiitollinen tuosta kokemuksesta. Se siirsi kaikki rakennelmat paikoiltaan, jonka jälkeen pystyin/pystyn kasailemaan niitä uudestaan ja tällä kertaa oikeaan suuntaan :)


PS. Ja jos ihaillen ajattelette mun olevan rohkea tästä kertoessani, niin tehkää myös teistä itsestännekin yhtä rohkeita ja kertokaa jollekin läheisellenne tai vaikkapa lääkärille jos teillä on mielessä yhtään mitään ikävää tai surua aiheuttavaa!

PPS. Hali teille kaikille<3




tiistai 13. helmikuuta 2018

MIKSI EN HALUA INSPIROITUA?

heleä meikki-3-tile
Kirjoittelin jonkin aikaa sitten vastauksia erääseen blogihaasteeseen ja siinä kysyttiin milloin viimeksi inspiroiduit jostain ja milloin viimeksi päätit jotain. Tajusin silloin, että yrittänyt olla inspiroitumatta tai päättämättä asioita. Onnistuessaan ne on mahtavia, mutta epäonnistuessaan aika lamaavia ja ne voi ruokkia sellaista yleistä huonoa fiilistä. Ennen saatoin päättää, että siivoan tai teen jonkun kouluhomman, mutta sitten en saanukkaan tehtyä kumpaakaan ja olin että noniin, tässä sitä taas ollaan. Sittemmin käänsin sen asian silleen, että "hei kuin mahtavaa ois jos siivoaisitkin tänään?". Silloin se tehty asia on saavutus eikä neutraali arkinen suoritus, joka oli pakko hoitaa tai joka kuuluisi hoitaa, koska niin on päättänyt.

Mä oon aina ajatellu, että oon tosi armollinen itselleni, mutta nyt muiden valottamana oon ymmärtänyt, että oonhan mä myös tosi ankarakin itselleni. Musta tuntuu, etten tee yhtään mitään tai saa mitään aikaan. Mutta sitten joku sanoo, että hei pidäthän sää päivittäin huolta kahdesta koirasta ja sulla on yritys ja saat tehtyä niitä hommia käytännössä siihen omaan ylärajaan vuodessa eli kymppitonniin, joka on alviraja. Ja miksei siitäkin vois olla tyytyväinen, että on käynyt suihkussa ja pessyt hampaat? Kuka sen määrää, että vaan tietyistä isoista ja arkisista suorituksista poikkeavista jutuista voi olla ylpeä?

heleä meikki-11 heleä meikki
Tuntuu, että onnesta ja inspiroitumisesta ja kaikesta vastaavasta on tehty oma juttunsa. Että se on tavallaan oletusarvo ja siihen pitäisi pyrkiä, jolloin myös tulee mietittyä onko nyt onnellinen ja mitä onni edes on. On hämmentävää miettiä oonko mä onnellinen. Mistä sen voi oikeasti tietää? Miksi se edes pitäisi tietää? Miksi sitä pitäisi tietoisesti ajatella? Ite näen asia niin, että onnellisuuden pitäisi olla ikäänkuin sivutuote elämälle, olemiselle ja tekemiselle. Ei asia, joka on päämäärä ja jota tavoitellaan.

Ainakin musta tuntuu, että oma inspiroituminen liittyy helposti asioihin, jotka on olemukseltaan näitä "näin tulet onnelliseksi" ja mä haluan keskittyä elämään ja asioihin, joista se onni tulee sitten huomaamatta. Tätä on kyllä vaikea selittää, enkä tiedä ymmärtääkö tätä kukaan :D Mutta ikäänku jos inspiroidun jostain instagramfeedistä, tulee helposti ajatus, että hei joo tätä haluan alkaa tekemään, mutta ei se oikeasti tuo mitään onnea vaikka näkisin siihen vaivaa ja mun instagramfeedi näyttäiskin hienolta. Tai ei se oo sellasta oikeaa onnea mun mielestä. Voihan se tuntua hyvältä, mutta se on eri asia. Ei se oo sellasta elämän ja kaiken olemisen kannalta merkittävää sitten kuitenkaan. Se on kiva lisä kun se peruselämä ja tyytyväisyys on kasassa. Tai jos inspiroidun sisustuslehden kauniista makuuhuoneesta, niin fiilistelen sitä kuinka teen omasta makkarista samankaltaisen, mutta ei se upea makkarikaan tee onnelliseksi kuitenkaan.

Kuten sanoin, niiden elämän peruspilarien ois hyvä olla kasassa, jotta on järkevää alkaa inspiroitumaan asioista. Jos esimerkiksi mietitään, etten oo pessyt hampaita moneen päivään, syönyt kunnolla ja kämpässä vallitsee kaaos, niin onko se nyt ensimmäinen asia fiilistellä ja innostua makkarin remontoimisesta. Ensin pitäis saada ne perusjutut kuntoon ja vasta sitten siirtyä periaatteessa turhiin ja ylimääräisiin juttuihin. Se kokonaisuus on kuin portaat, jolloin sun pitää mennä eka ne alimmat askelmat, jotta pääset ylös. Voit tietysti yrittää hypätä sinne ylös asti, mutta luultavasti vaan tiput yrittäessäsi. Näin mulle on käyny lukemattomat kerrat. En vaan oo yksinkertaisesti ollut valmis menemään sinne ylimmille askelmille. Nyt kun oon ottanut kohta vuoden rauhassa ja keskittynyt niihin alimpiin askelmiin, huomaan pääseväni pikkuhiljaa ylemmäs onnistuneesti! En oo vieläkään uskaltautunu inspiroitumaan asioista kunnolla, etten vaan ahnehdi ja kaikki tipahda niskaan..

heleä meikki-4
kengät & hattu H&M
takki second hand
laukku Junkyard* (täältä)
housut Bikbok
paita SheIn*

heleä meikki-8-tile

Mulla inspiroituminen tarkoittaa monesti jonkun asian muuttamista tai energiaa ja motivaatiota tehdä jotain uutta. Samalla kuitenkin huomaan sen oman aidon onnen tulevan enemmänkin siitä, että asunto on siisti, oon tiskannu tiskit, käyny koirien kanssa metsälenkillä ja katselen sarjaa peiton alla ennen nukkumaanmenoa. Musta tuntuu, että ainakin mua inspiroituminen ja sen kautta tietynlainen "onnen tavoittelu" harhauttaa niistä asioista, jotka oikeasti tekee mut onnelliseksi. Ne ikäänkuin tekee fiiliksen, että tarvii jotain lisää vaikka se ei ole totta. Että tarvin hienon aamiaisasettelun sänkyyn ollakseni onnellinen, mutta ei se tuo onnea. Se saattaa enemmänkin tehdä mulle fiiliksen "ai nytkö pitäis tuntua onnelliselta?" ja sitten hämmentää kun ei se tunnukaan mitenkään eriltä tai tehdä jopa ikävän fiiliksen kun se odotus "onnesta" ei täytykään..

Ja tää ei tarkoita sitä, etteikö kauniisti aseteltu aamupala sängyssä tai upeaksi rempattu makuuhuone vois tehdä onnelliseksi. Ero on siinä, että näitä asioita ei tee tavoitellakseen onnea ja tyytyväisyyttä vaan ihan muista syistä ja se ilo ja onni tulee sivutuotteena. Pöh. Toivottavasti edes joku ymmärsi mitä yritin selittää :)

Luin kuukausia sitten hyvän aiheeseen liittyvän tekstin Helsingin Sanomien sivuilta aiheesta "Johtuuko masennuksen lisääntyminen siitä, että onnen korostaminen on mennyt överiksi? Onnellisuudesta on tullut elämän tärkein päämäärä, ja sitä tavoitellessaan moni masentuu, kirjoittaa kolumnissaan Venla Pystynen." Teksti on näköjään nyt vain tilaajille, mutta löysin sen myös täältä, niin pääsette lukemaan sen!

Mielenkiintoinen aihe ja itse oon sitä mieltä, että kyllä, onnen korostaminen on mennyt överiksi. Nimenomaan sillä, että siitä on tullut tavoiteltava asia eikä sellainen elämisen ihana sivutuote. Mitä mietteitä teillä heräs tästä aiheesta?


maanantai 12. helmikuuta 2018

BLOGIKUVIEN KEHITYS 6 VUODEN AIKANA

IMG_1126
Kaupallisessa yhteistyössä Olympus:n kanssa kerron ja näytän teille miten mun blogikuvat on muuttunu näiden kuuden vuoden aikana! Valitsin satunnaisesti kuvia kyseisiltä vuosilta ja halusin ottaa niitä paljon, jotta muutos näkyisi paremmin :) Tää ylin kuva on mun ensimmäisestä postauksesta 25.7.2012 ja alla olevat neljä kuvaa toisesta postauksesta ikinä, aika hurjaa edes ajatella.. Lopussa OM-D vaihtokampanjasta, jossa saa vähintään 150e arvoisen hyvityksen kun vaihtaa minkä tahansa vanhan kameran OM-D E-M10 MarIII R KIT - järjestelmäkameraan.

2012

Mulla ei ollut omaa kameraa vaan kuvailin äitin kameralla. Kamerattomuudesta johtuen julkaisin suhteellisen paljon kuvia myös puhelimella. Kameran säädöistä en tiennyt mitään, joten kuvasin automaatilla eikä mulla ollut vielä omaa tietokonetta saati kunnon editointejakaan kuvissa.

IMG_4881-tile IMG_1480 313905_368683446533482_1125269050_n-tile IMG_5799-tile
Huomasitteko nuo asukuvat tossa ylempänä? Ensimmäiset ikinä ja sen on näkösetki!

2013

Ostin ihan oman kameran ja se taisikin olla mukana melkein kaikkialla. Peilin kautta otettuja kuvia tuli paljon niin omasta asusta kuin sovituskopeista. Kuvasin edelleen automaattiasetuksilla, mutta käytin käsittelyyn Photoscapea ja Picasaa. Uusi kamera oli jännä juttu ja räpsin kuvia vähän kaikesta ja esim perus ruoka-annoksista piti saaha kuva, vaikkei niissä ollutkaan mitään kuvattavaa.

Loppuvuodesta ostin 50mm objektiivin aukolla 1.4, joka teki taustasta sumean. Tää oli taas uus jännä juttu, joka myös näky sen ajan kuvista. Kuvasin paljon kaikkea outoa, joista mun mieleen on jäänyt myöhään illalla hämäässä otettu kuva ketsuppipullosta, koska se sumea tausta oli vaan niin siisti. Ja tää piti tietysti laittaa myös blogiin. Kuten myös nää alla olevat kuvat, jotka on kuvausinnossa ollu pakko ottaa ja blogi-innossa pakko jakaa :D

aaaaa2013
aaaaabc IMG_3762-side a IMG_8287-tile IMG_4004-side IMG_5456-tile IMG_5092-side IMG_2916-tile IMG_9714-side
2014

 Sen objektiivin sumea tausta innosti myös asukuviin ja alettiin kuvailemaan kavereidenkin kanssa, joista varsinkin jälkimmäisestä syystä asukuvia alkoi näkyä enemmän. Ruokakuvatkin parani ja aloin sommittelemaan niitä vähän, vaikka edelleen oli joitain mielenkiintoisia ratkaisuja, kuten tuo alakulman Daimkakku-kuva :D

IMG_0024-tileIMG_1855-tile
Kiinnostuin valokuvauksesta tosi paljon ja kuvasin kavereita, muita bloggaajia ja ketä vaan, joka halus kameran eteen! Kesällä julkaisin postauksen, jossa kyselin haluaisiko joku valokuvia edellisesti ja yllätyksekseni kiinnostusta oli niin paljon, että päätin jopa lopettaa sen aikaiset työt henkilökohtaisena avustajana ja perustaa toiminimen. Vaikka mun kuvat ei olleet silloin mitenkään ihmeellisiä, oli se todella hyvä päätös, sillä valokuvausta teen edelleen toiminimellä ja oon kehittynyt hurjasti.

Kuvasin tosiaan vielä automaattiasetuksilla enkä oikein osannut käsitelläkään kuvia. Tässä alla muutamia näytteitä sen aikaisista kuvista :D

IMG_7715b-tile
Tuolloin jaksoin ja halusin ottaa kameran mukaan moniin menoihin, oli kyseessä sitten lounas, salitreeni tai kavereiden näkeminen.

IDIMG_2541-tile IMG_4215-tile
2015

Hankin laajakulmaobjektiivin ja opettelin säätämään kameran asetukset manuaalisesti. Aloin käyttämään myös Lightroomia ja menin välillä vähän överiksi joidenkin säätöjen kanssa. Mutta tekemällä oppii parhaiten eli kuvatkaa niitä ketsuppipulloja ja säätäkää kuvista violetteja jos siltä tuntuu! :D Kuvasin edelleen itselleni epätyypillisiä kuvia esim koruista ja vaatteista sängylla, mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen.

Tunsin löytäneeni kuvaamisen kunnolla ja julkaisin vuoden aikana 201 postausta, joka tekee vuodesta 2015 aktiivisimman blogivuoteni. Vaihdoin sillisalaattipostaukset siihen suuntaan, että yksi postaus käsitteli rajatumpaa aihetta. Kuvien yleisilme muuttui edelliseen vuoteen verrattuna ja löysin blogikavereita, joiden kanssa kuvattiin paljon asukuvia. Tutustuin esimerkiksi Christaan, joka nykyisinkin kuvaa lähes kaikki asukuvani, jolla on vara-avain mun kämppään ja joka on yksi mun parhaista ystävistä<3

20150409.017-tile 20150409.025-tile
2016

Oma tyyli kuvata oli vahvistunut ja olin oppinut tietämään tarkemmin mistä tulee hyvä kuva, enkä jaksanut enää kuvata kaikkea mahdollista. Harvemmin enää otin kameraa mukaan ellei ollut tarkoitus kuvata, koska suuren kokonsa ja painonsa vuoksi sen turhaan mukana kantaminen alkoi tuntumaan työläältä. Aloin myös väsymään järkyttävän suuriin kuvamääriin, joista monet oli ihan turhia ja tylsistä jutuista. Postausten määräkin tippui puoleen edellisvuoteen nähden.

Kuvat ja niiden käsittely muuttui yhtenäisemmäksi, sillä kaikkien mahdollisten kokeilujen jälkeen olin löytänyt sen tyylin, mikä miellytti omaa silmää ja jutut, jotka koin kannattavaksi kuvata. Reissukuvat täytti blogia, sillä kävin viiden kuukauden sisään Budapestissä, Australiassa, Kroatiassa ja Lofooteilla sekä muutin pois Jyväskylän asunnosta ja asuin toukokuun Tampereella ja loppukesän Helsingissä. Kauniissa maisemissa oli luonnollisesti myös helpompaa saada hyviä kuvia.

24937360610_2834cb773a_o-tile 25288029461_50df9219b9_o-tile
2017

Viime vuosi oli melko vaisu blogin ja kuvaamisen (ja koko elämän..) kannalta, sillä vielä silloin tunnistamaton masennus söi mun energiaa ja kiinnostusta. Olin aikaisemmat vuodet tosi kiinnostunut kuvaamisesta, uuden oppimisesta ja kaikkeen kuvaamiseen/editoimiseen liittyvän kokeilemisesta. Kuvaaminen ja editoiminen alkoi kuitenkin tuntumaan jo niin peruskauralta, että villeimmät ideat tai spontaanit iltaiset kuvausreissut jäi toteuttamatta. Tuntui, että olin kokeillut jo vähän kaikkea eikä mieleen tullut enää mitään ideoita, joita olisin innosta hihkuen lähtenyt kokeilemaan. Palasinkin ehkä piirun verran rennompaan suuntaan ja haluaisin edelleenkin blogikuvistani rennompia ja aidompia. Se on kuitenkin vähän vaikeaa kun pieni ääni mielessä huutaa "tämä ei nyt vaan näytä kuvauksellisesti hyvältä" tai "valo on ihan kauhea" tai "miksi tästä nyt pitää edes ottaa kuva"..

Sanoin ihan vasta Christalle, että se vois joku päivä täällä ollessaan räpsiä jotain kuvia ihan vaan kun touhuilen yksin ja poikien kanssa. Haluaisin enemmän sellaista rentoa arkista meininkiä, mutta se on vaikeaa kun täällä ei ole ketään, jota voisin vaan rennosti kuvailla ja lisätä niitä kuvia blogiin.. Myös tiettyjen asioiden tiedostaminen ja yksityisyyden rajaaminen on vaikuttanut siihen, etten haluaisikaan samalla tavoin jakaa rentoja kuvia muista tai muihinkin ihmisiin liittyviä höpöttelyjä blogissani elleivät he oikeasti tiedä asian mahdollisia varjopuolia.

Asuin koko kesän 2017 Helsingissä ja siellä olisi ollut paljon mielenkiintoista kuvattavaa ja upeita kuvauspaikkoja, mutta kaikki päivät meni uuden pennun kanssa, joten kuvasaldo jäi senkin vuoksi pieneksi. Ens kesä Helsingissä tuleekin menemään varmasti aika eri tavalla ja kuviakin tulee otettua paljon enemmän! (Vielä kun sais Christan mukaan sinne :---D)

32845538393_eb2212af83_o-tile 32910607194_79f269c0c8_o-tile
annieveliina valokuvaus aannieveliina valokuvaus

2018

Vaikka tätä vuotta on vasta vähän yli kuukausi takana enkä oo saanut monia näistä kuvista edes julkaistua, haluan laittaa myös näitä esille. Musta tuntuu, että oon nyt sisäistänyt sen, ettei kuvien tarvitse olla huonoja muistuttaakseen "vanhoja kunnon blogikuvia". Kuvat voi olla rentoja, suunnittelemattomia aitoja hetkiä ja sisällöltään tylsiä, mutta ne voi silti kuvina näyttää kauniilta. Liiallinen hiominen ja suunnittelu tulee varmasti jäämään taakse ja kuvien osalta palataan rennompaan, arkisempaan ja samaistuttavampaan suuntaan, joiden suurin ero vanhoihin aikoihin on laadukkaat ja kivasti editoidut kuvat. Mutta älkää huoliko, ei tässä kuitenkaan palata "tässä on sipuli, otanpas siitä kuvan, koska tausta on sumea" aikoihin..
  aaa annieveliina valokuvausannieveliina photography valokuvaus-1-tile

Kuuden vuoden blogikuvien tarkastelun jälkeisiä fiiliksiä:

Mun mielestä ensimmäisten vuosien kuvissa on jotain todella kivaa! Postauksissa ne kuvat oli koomisen huonoja, mutta tälleen yksittäin valikoituina tosi kivan näköisiä. Mua harmittaa se kuinka nykyisin ei tuu enää lähdettyä metsään kameran kanssa etsimään jotain kuvattavaa tai kokeiltua erikoisempia juttuja. Ennen löysi kaikkia pieniä kivoja ja erilaisia juttuja, vaikka samaan aikaan monet kuvat oli myös huonoja ja/tai ihan turhia.

Jotenkin nyt on jämähtänyt siihen pisteeseen kun tietää mistä saa helposti hyvät kuvat, eikä tuu otettua mitään "riskejä" kuvauksen suhteen. Toisaalta ihan jo senkin vuoksi, ettei tarvi käyttää iltoja poistellen satoja turhia kuvia. Oon miettinyt, että haluaisin pudottautua siihen muutaman vuoden takaiseen fiilikseen ja lähtä etsimällä ettimään jotain kuvattavaa. On helpompaa kuvata asuja tai aamupala-annoksia, mutta ne alkaa olemaan samalla myös vähän tylsiä. Siinä ei joudu haastamaan itseään mitenkään eikä se ole yllätyksellistä blogia lukevillekaan..

Tuosta syystä mun kuvaustaidotkin on vähän jämähtäneet tähän pisteeseen. Aion ite ottaa haasteeksi just tällaiset oudot jutut ja reissut, joita tuli tehtyä ennen. Ihan vaikka lähteä sinne metsään ilman mitään ajatusta ja haastaa itseni löytämään sieltä jotain kiinnostavaa ja kenties blogipostauksen arvoista. Ja suosittelen jotain tällaista teille muillekin, sillä nää on niitä juttuja, jotka kehittää sua kuvaajana - ei siellä mukavuusalueella oleminen ja tuttujen asioiden kuvaamien!

annieveliina valokuvaus-100

Ja nyt varmaan viidensadan kuvan jälkeen siihen kampanjaan! Olympuksella on siis käynnissä OM-D vaihtokampanja, jossa saa vähintään 150e hyvityksen mistä tahansa (!!) kamerasta tai 300e hyvityksen vanhasta Olympus PEN -kamerasta kun sen vaihtaa OM-D E-M10 Mark III R KIT -järjestelmäkameraan. Mulla on OM-D E-M10 MARK II ja sillä otettuja kuvia sekä kuvausvinkkejä näet täältä. Oon tykännyt siitä tosi paljon ja se on ollut ainoana kamerana mukana mun viime reissuilla eli Skotlannissa ja Bahamalla!


PEN-kamerasta saa parhaan vaihtoehdun, mutta vaihtaa voi siis esim minkä tahansa vanhan digikameran tai pokkarin! 

Tuon vaihtohyvityksen saa Olympus Shopista 15.3.2018 saakka. Kampanjan lisätiedot ja toimintaohjeet täältä.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Kuukauden luetuimmat