torstai 15. helmikuuta 2018

MUN MASENNUS JA VIILTELY

Tässä tulee mun tarina masennuksesta ja viiltelystä. Jos oot lukenu mun blogia tai tunnet mut, ajattelet varmaan varsinkin viiltelyyn liittyen, että "no en ois kuvitellu Annin olevan sellanen ihminen". Enkä ihmettele sitä yhtään, sillä ajattelin niin itsekin ja ajattelin vielä silloinkin kun jo viiltelin. Että enhän mä ole sellainen ihminen. Sitten kuitenkin ymmärsin, ettei oo olemassa "sellaista" ihmistä eikä nämä asiat koske vain tietynlaisia ihmisiä.


Moni varmasti ajattelee, että hui miten sää uskallat kirjoittaa näistä julkisesti. Ymmärrän sen, mutta itse en pidä tätä mitenkään erityisen rohkeana ja koen tärkeäksi puhua asioista rehellisesti. Joku voi saada selkeyttä ja helpotusta omaan pahaan oloon, joku toinen taas ymmärtää paremmin masennusta ja/tai viiltelyä ja sitä, kuinka ne ei todellakaan ole aina päällepäin nähtävissä tai kohdistu tietynlaisiin ihmisiin. Musta on ikävää kuinka moni häpeää ongelmiaan oli kyse sitten mistä tahansa. Eihän nämä ole hienoja asioita tai ylpeyden aiheita, mutta nämä on asioita, jotka ovat nyt osa mua ja mun elämäntarinaa, eikä ne siitä muuksi muutu vaikka häpeilisin ja piilottelisin niitä.

Varsinkin tästä viiltelystä haluan kertoa siksi, että mun mielikuva on aiemmin ollut tavallaan tosi radikaali. Että ihmisen täytyy voida aivan todella huonosti, useat elämän osa-alueet ovat aivan pielessä, ollaan joko itsetuhoisia tai viiltelyllä haetaan huomiota ja sen kautta apua. Tai sitten, että viiltely olisi osa jonkinlaista "teiniangstia" ja on jotenkin hienoa olla kädet täynnä jälkiä ja jo ihmisen pukeutuminen ja olemus huutaa tätä angstia. Nyt nää on tosi outoja ja typeriä mielikuvia, mutta en ollut koskaan törmännyt tai lukenutkaan mistään muusta. Ja sitä on mahdotonta arvata ihmisistä, jotka päällepäin näyttävät hyvinvoivilta ja iloisilta. En etsimälläkään löytänyt blogia, jossa omasta kokemuksestaan omilla kasvoillaan kertoisi ihminen, jolla kaikki olisi sinällään tosi hyvin. (Anonyymit) sairausblogit ovat kuitenkin eri asia, sillä ne eivät riko sitä tabua samalla tavoin kuin jos onnellisen arjen ja matkustelun lomasta raotetaan vähän sitä synkempää todellisuutta. Näytetään se, että hei ei kaikki ookkaan kokoajan smoothiebowleja, uusia vaatteita ja kauniita kukkia. Vaan just se, että elämä voi olla samaan aikaan smoothiebowleja ja masennusta, viiltelyä tai muita ongelmia.

Siitä ei ole kuin 4 kuukautta kun kirjoitin tämän postauksen, kun psykologi puhui musta ja masennuksesta. Totuus iski silloin aika rankasti vasten kasvoja ja mun elämältä tuntui tippuvan pohja, vaikka postauksessakin kirjoitin, etten haluaisi vielä sanoa olevani masentunut kun siitä ei ollut vielä diagnoosiakaan. Se oli (ja on varmasti vähän edelleenkin) sitä samaa kieltämistä, kuten jo monta vuotta tuota ennenkin kun vakuuttelin, ettei mulla voi olla masennusta, vaikka useat hoitavat tahot sitä ehdottelivatkin. Ei mennyt kauaa tuon postauksen jälkeen kun masennus alkoi valkenemaan mulle itsellenikin ja sain diagnoosiksikin vaikean masennuksen. En silloin enkä nytkään tunne itseäni masentuneeksi. Se varmaan johtuu pitkälti siitä, että oon vuosien mittaan kasvanut kiinni tähän oloon pikkuhiljaa - joku muutos mielessä ja yleisessä voinnissa on alkanut tapahtumaan jo kahdeksan vuotta sitten.

Nyt tuntuu ihan typerältä, että ajattelin masennuksen tarkoittavan sitä, että masentaa. Mietin aina, no eihän mua masenna, sillä mun näkemä masennus on tavallaan ollut aina tosi erilaista kuin mulla. Sitten luin masentuneen mielialan olevan vain yksi masennuksen oireista. Yleisiä oireita ovat esimerkiksi masentunut mieliala, mielihyvän menetys, uupumus, itseluottamuksen tai -arvostuksen menetys, kohtuuton itsekritiikki ja syyllisyydentunne, toistuvat kuolemaan liittyvät ajatukset tai itsetuhoinen käytös, keskittymiskyvyttömyyden tunne, uniongelmat ja ruokahalun tai painon muutos. Kaikkia masentaa joskus, mutta se ei suoraan tarkoita masennusta ja se helpotti omaa ymmärtämistä kun tajusin, että mullahan on ollut monia näistä oireista tosi pitkään, jo vuosia, eikä mun tarvinut enää pähkäillä sitä miltähän sen pitäis tuntua kun masentaa.

Mua ei "masentanu", mutta mikään ei oikein tuntunut(/tunnu) miltään. Lukiosta asti oon ihmettelly mihin mun hyvä muisti ja keskittymiskyky on hävinnyt. Vuosia sitten yliopiston alussa kävelin aamulla hyvien unien ja aamupalan jälkeen luennolle ja vartin päästä oli mahdotonta pysyä hereillä. Ruoskin itseäni ja tivasin mielessäni miten tää voi olla edes mahdollista. Varsinkin viimevuosina on ollut käsittämätöntä huomata miten mun aivot eivät tunnu toimivan ollenkaan. Oon istunut luennolla ja katsonut taululla olevaa tekstiä esim "Mieti mitkä ovat projektin kolme suurinta haastetta ja kuvaile näitä" ja musta on tuntunut, etten vaan pysty ymmärtämään mitä tällä tarkoitetaan. Mun täytyy ravistella itseäni hereille, räpytellä silmiä ja käyttää kaikki keskittyminen siihen yksinkertaiseen tekstiin. Sitten tajuan mitä sillä tekstillä tarkoitetaan ja musta tuntuu tosi tyhmältä. Miten tää oli muka niin vaikeaa? Oonko oikeasti tosi tyhmä nykyisin? Kun vasta muutama kuukausi sitten luin keskittymiskyvyttömyyden tunteen ja uniongelmien olevan masennuksen oireita, helpotuin tosi paljon - en siis olekkaan muuttunut tyhmäksi ja ehkä en tulekaan olemaan ylitsepääsemättömän väsynyt loppuelämäni ajan.

Oon vuosien ajan tukahduttanut ikäviä tunteita ja yrittänyt korjata alakuloista fiilistä itse keskittymällä elämän kivoihin asioihin ja kasvattanut itseäni hyväksymään sen, että mä vaan olen tietyillä tavoin huonompi ihminen ja se on fine. Esim en pysy hereillä luennoilla silloin kun harvoin edes menen sinne, enkä oikein ymmärrä saati muista käsiteltyjä asioita. Vuosia tätä päässäni työstettyäni oon saavuttanu melko hyvän hyväksynnän näiden asioiden kanssa - oon tyhmentynyt enkä pysty keskittymään, mutta ei se vähennä mun arvoani ihmisenä. Olin onnistunut kaikessa hyväksymisessä mielestäni tosi hyvin, eikä mulla oo missään vaiheessa ollut varsinaisesti paha olla. Kaikki on ollut aidosti hyvin omasta mielestäni. Ei silleen, että todistelisin sitä muille, vaan oon ihan itse omassa päässäni kokenut kaiken olevan hyvin. Vaikka en pessyt hampaita kuin ehkä kerran viikossa, en jaksanut syödä, koska se tuntui turhalta ja ylimääräiseltä vaivalta, sain masennusdiagnoosin ja aloin jopa viiltelemään. Järjellä tiesin, etteivät asiat oo ihan kunnossa, mutta koin kaiken olevan hyvin. Tavallaan koen edelleen kaiken olevan hyvin, mutta tunnistan kuinka kokoajan päästän sitä masennusta ja omia (ikäviä) tunteita enemmän pintaan ja ylipäätään hyväksyn sen enkä kiellä sitä itseltäni, mikä onkin ainoa oikea reitti selvittää nämä asiat.

Psykologi puhui mulle aina siitä, kuinka mun on vaikeaa kuunnella aitoa itseä ja mulla on tosi vahva suojamuuri. Että mulla on pitkäaikaista masennusta, joka ilmenee ongelmina käsitellä ikäviä tunteita ja selviytyä arjesta. Kaikki hoitavat tahot kirjasivat "puhuu kipeistä asioista, mutta mitään tunnetta ei välity". En ymmärtänyt näitä ollenkaan, koska mähän oon tosi tunteellinen ja avoin ihminen. Miten en muka ole kosketuksissa aitoihin tunteisiini ja mulla on muka vahva suojamuuri? Ihmettelin kyllä sitä, että pystyn puhumaan tästä viiltelystä ja muista kipeistä asioista ilman, että se herättää mussa mitään tunteita. Ja jos meinaa herättää, niin pystyn todella taitavasti pitämään itseni kasassa. Voisin jopa aidosti hymyillä ja nauraa samalla kun kerron aiheesta. Voisin pitää koko yliopistolle puheen tästä viiltelystä ja se koskettais yhtä vähän kuin Eurokankaan valikoimasta kertominen. Tästä ymmärsin järjellä, että okei ilmeisesti en oo ihan hirveän hyvin kosketuksissa omien ikävien tunteiden kanssa, mutta tunteen tasolla en ymmärtänyt sitä ollenkaan.

Mulle on selvinnyt ihan uudella tavalla myös se, etten halua aiheuttaa kenellekään huolta ja vaikka puhunkin näistä asioista avoimesti läheisilleni, niin silti toisessa lauseessa vakuutan kaiken olevan hyvin - mikä on tietysti tosi ristiriitaista. Samalla tarkoitan myös sitä, että vaikka tilanne näyttääkin huonolta, niin pystyn miettimään näitä järjellä eikä musta tarvitse olla huolissani silleen, että olisin vaikkapa itsetuhoinen. Musta "viiltely" oli varsinkin alkuun sanana tosi ikävä, mutta sitten tajusin yhdistäni sen huomion hakuun, eikä mun tarkoitus ollut hakea huomiota ja sitä kautta herättää huolta muissa. Käytännössä kaikki näkevät mut ihmisenä, joka pärjää aina oli tilanne mikä hyvänsä ja kuulen siitä useasti. Enkä ihmettele sitä yhtään, sillä nyt oon oppinut ymmärtämään mun sisällä olevaa mallia siitä, että mun täytyy olla iloinen ja pärjäävä. Oon tiedostamattani ajatellut, etten vaan yksinkertaisesti voi olla masentunut, koska munhan täytyy olla iloinen ja pärjäävä.

Yksi normaali päivä olin kotona, kuten melkein aina muutenkin. Mietin mitähän tässä pitäis tehdä kun ei ollut mitään sarjaakaan kesken. Mulla on ollut vahvasti se tunne, ettei elämässä oo mitään järkeä, syytä tai tarkoitusta, joka vie eteenpäin tai joka motivoi tekemään asioita. Oon aina rakastanut sarjoissa sitä, että voin ikäänkuin hypätä hetkeksi ihan toiseen maailmaan ja toisten ihmisten elämään ja tunteisiin. Nyt sekin on aunnut ihan uudella tavalla kun oon ymmärtänyt tämän oman vuosia kestäneen tunteiden tukahduttamisen, että sarjojen avulla pääsen ikäänkuin tuntemaan muiden ihmisten kautta. Aluksi se tunteiden tukahduttaminen on alkanut juurikin niistä ikävistä tunteista, mutta vaikuttanut sitten luonnollisesti koko tunneskaalaan. Ikävät tunteet on hävinneet, mutta niin ovat hyvätkin. Maailma pyörii ja asioita tapahtuu, mutta mikään ei tunnu oikein miltään ja se taas vie tunteen elämän tarkoituksesta puhumattakaan siitä, että olisi syytä tai motivaatiota tavoitella asioita.

Päätin aloittaa uuden sarjan, jossa sitten oli kiltti tyttö, joka kävi töissä ja esitti muille kaiken olevan kunnossa. Samaistuin tähän tyttöön ja sitten kävi ilmi, että hän oli viillellyt ja edelleen satutti itseään eritavoin. Mulla heräs heti pelottava tarve kokeilla samaa. Kuvailisin sitä sellaiseksi valonpilkahdukseksi pimeydessä, kuin se voisi tuoda elämään tarkoituksen - kaikki oli epämääräistä harmaata suttua ja sitten se oli ainoa selkeä asia mun mielessä. Aloin itkemään, koska se oli niin kauhea ajatus. Miksi musta tuntuu, että haluaisin viillellä? Yritin soittaa yhdelle ihmiselle, jonka ajattelin parhaiten pystyvän käymään tämä tunne läpi mun kanssa. Hän ei vastannut, mutta en usko, että se keskustelukaan ois kuitenkaan voinut estää sitä tapahtumasta.

Mietin mikä paikka ois sellanen, että se on piilossa eikä myöskään "pilaa" mitään kivaa kohtaa kropastani, sillä mulla siihen ei liittynyt inhoa itseeni tai kroppaani. Menin kylppäriin ja mietin pystyisinkö edes tekemään tätä - ajattelin, että tuskin. Kuka nyt haluaa, että itseensä sattuu. Yllätyksekseni se ei kuitenkaan sattunut lähes ollenkaan. Se oli itseasiassa tosi kivaa. Kuuntelin musiikkia, hymyilin ja nauroin. Tunsin olevani elossa. Se tuntui kokonaisvaltaisesti tosi hyvältä ja vaikka tunne sanoi "älä nyt kerro kenellekään, koska sitten et ne käskee sua lopettamaan", tiesin järjellä, ettei tää oo hyvä asia, tästä täytyy puhua heti ja niin puhuinkin. Järki käski olemaan rehellinen ja pyytää apua, vaikka tunnetasolla en kokenut apua tarvitsevanikaan. En silloinkaan hävennyt asiaa ja vaikka se oli ihanaa, olin osittain kauhistunut ja järkyttynyt siitä mitä oikein teen ja miksi nautin siitä.

Kuuntelin melkeinpä aina repeatilla Ruger Hauerin biisiä Sekasin ja varsinkin tää kohta osui ja uppos:

Teen päinvastoin kuin käsketään, mun pää on mun, se on mun
Pelkään että se räjähtää, et sieltä kuuluu yhtäkkii pum pum
Ja pääni sekotin, mun pääni sekotin, mun pääni sekotin-tin
Yksinään ulos menin, ajatuksii pakenin
Puiston penkiltä painajaisiin yöllä heräsin
Sekasin sekasin sekasin
Sekasi sekasin sekasin
Sekasin sekasin sekasin

Viillellessä musta tuntui ekan kerran, että huh, mä oon oikeasti sekasin! Se oli tosi ihana ja helpottava tunne, sillä tajusin ettei kaikki voi sittenkään olla ihan kunnossa, koska viiltelen ja se on mukavaa. Se onkin varmasti iso syy siihen, miksi se tuntui niin hyvältä - se kun tajusin voivani huonosti. Samalla hyväksyin oman avuntarpeeni ja koin olevani tulevaisuudessa vastaanottavaisempi kaikelle avulle. Pystyin ensimmäistä kertaa myöntämään itselleni, että en mä pärjääkään. Se oli niin helpottava tunne, että tunsin oloni aina viillellessä ja sen jälkeen tosi raukeaksi enkä voinut olla hymyilemättä. Toinen syy oli se, että jossain siellä suojamuurien alla oli ilmiselvästi tosi paha olo, jota en pystynyt tavoittamaan ja viiltelemällä pääsin siihen käsiksi ja se helpotti. Sain sen pahan olon konkreettiseen ja kosketettavaan muotoon.

Varmasti kaikki tietää, ettei viiltely oo hyvä asia. Mut kuitenkin yllätti se, miten koukuttavaa se oli. Tein yhden viillon ja menin katsomaan sarjaa, näkemään kaveria tai tekemään jotain muuta. Se hyvän olon tunne kesti kuitenkin vaan hetken ja sitten piti mennä tekemään taas yksi viilto lisää. Mua ei ahdistanut eikä viiltely tullut tilanteissa, joissa ois ollut sietämättömän vaikeaa olla, vaan se oli sellasta rauhallisen rentouttavaa mukavaa tekemistä. Se tuntui auttavan ja rentouttavan, joten siitä tuli sellainen oma hyvinvointihetki, mikä on tietysti tosi oudon ja sairaan kuuloista. Viiltelin jalkojen ulkosyrjiin ja ensimmäisistä viilloista lähtien mun suurin huoli oli se, että apua tila loppuu, enkä halua tehdä minnekään muualle kuin jalkateriin. Ehdin ihan vaan parissa päivässä tehdä niistä suurimman osan ja sitten lähdin muualle viikonlopuksi. Ennen lähtöä olin jo ulkovaatteet päällä kun halusin tehdä vielä yhden. Koko ajomatkan ajatus harhaili viiltoihin ja kuinka ne vähän kirvelivät. Se pieni kirvely oli ihanaa ja jo noin lyhyessä ajassa tunsin tulleeni pakkomielteiseksi siihen. Olisin kokoajan halunnut vaan tehdä lisää tai edes katsoa niitä ja pelkkä ajattelukin hymyilytti mua. Heti perille päästyäni mun oli pakko päästä vessaan, ottaa sukka jalasta ja katsoa niitä jälkiä. Tuo viikonloppu tuli hyvään saumaan, sillä se "pakotti" mut olemaan viiltelemättä. Silti viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla ajattelin sitä ja tilaisuuden tullessa halusin katsella niitä jälkiä. Ne kuvasti mulle sitä helpottavaa ja hyvää oloa, jonka sain viiltelyn ansiosta, vaikka se viiltely itsessään ei tietenkään ollut siinä se asia, joka paransi oloa.

masennus viiltely-1

En ehtinyt onneksi viillellä kuin hetken, kun pari asiaa kolahtivat. Heti tuon viikonlopun jälkeen näin psykiatria ja hän sanoi "Kannattaa miettiä omia arvoja ja sitä millainen ihminen haluat olla. Haluatko olla ihminen, joka viiltelee?" Tää ärsytti ihan hulluna, minkä koin tosi hyväksi asiaksi. En tietenkään halua olla ihminen, joka viiltelee!! Musta se oli tosi epäreilua - ei asiat oo niin yksinkertasia. Mutta vaikka siihen ois kuinka "hyvät" perustelut, niin tottahan se on. Jos jatkan, oon ihminen, joka viiltelee ja se ärsytti enemmän ku voitte kuvitellakaan. Tuntu samalta ku eteen tuotais jotain herkkua, jota oot halunnu pitkään ja se on ainoa asia, mitä sulla tekee mieli ja sitten sanottais, että jos maistat niin oot huono ihminen. Ei se vaan oo reilua! Löysin "kivan" ja oloa helpottavan jutun, joka heti kiellettiin. Vaikka järjellä tiesin viiltelyn olevan tosi huono asia ja muiden olevan oikeassa, tunnetasolla se ärsytti ihan älyttömästi. Tuon jälkeen tein vain yksittäisiä viiltoja joidenkin päivien välein, koska en halunnut olla ihminen, joka viiltelee, mutta myös siksi, ettei tila loppuisi heti.. Stoppailin hommaa myös kun huomasin ajattelevani, josko näitä sitten tilan loppuessa vois kuitenkin tehdä jonnekin muuallekin huomaamattomaan paikkaan. Onneksi en tehnyt ja stoppailin asiaa itse, sillä nää jäljet jaloissakin on liikaa ja liian näkyvät nyt kun vasta kaksi kuukautta myöhemmin asiaa ajattelen.

Toinen ja vielä vahvempi vaikuttava tekijä oli tää Christan ottama kuva. Mulla oli pitkät sukat, jotka oli pakko ottaa pois mekon kuvaamista varten. Luulin, etteivät mun jalat oo mukana missään rajauksessa ja kun selasin kuvia, sanoin ääneen "oho" kun näin tämän kuvan. Jotenkin vasta silloin tajusin, että ai kamala tältäkö nää näyttää. Että onko nää jäljet mulla ihan oikeastikin. Jotenkin sitä asiaa oli ollut liian lähellä ja sellaisessa omassa kuplassa, mutta tämän kuvan ansiosta näin viiltelyn kuin ulkopuolisen silmin. Jonkun aikaa näiden jälkeen viillellessä, tuli sellainen olo, että no en mää ehkä haluakkaan, ettei se oo sen arvoista. Sen asian näki selvemmin eikä siitä tullut enää ihan samanlaista vapautunutta hyvän olon tunnetta. Mua ahdisti myös kun läheisille ihmisille tuli huoli ja paha mieli, vaikka se samalla myös ärsytti, koska ajattelin et tämä on nyt mun asia eikä kenenkään muun. Siitä tuli myös päänsisäinen ristiriita, sillä en halunnut valehdella kenellekään, mutta kukaan ei halunnut tietenkään kuulla, että oon taas viillellyt.. Pahinta oli jos joku suuttui/alkoi itkemään, koska sillon viiltelyn ja oman pahan olon päälle tuli vielä huoli muista ihmisistä sekä huono omatunto siitä, kuinka omalla toiminnallaan on aiheuttanut muille surua. Eli älkää suuttuko tai yrittäkö käskeä lopettamaan, se ei oikeasti auta vaan saattaa pahentaa tilannetta. Kuunnelkaa, ymmärtäkää, antakaa tukea ja ohjatkaa oikeanlaisen avun suuntaan.

Tästä kuvasta tullaan myös juuri siihen, kuinka tiettyjä asioita ei vain näe tai niitä on mahdotonta päätellä. Tuo kuva on otettu samalla kertaa kuin otsahiukset kahdella tavalla ja tulevista postauksista -postausten kuvat. Tuskin kenelläkään on niitä lukiessa ja kuvia katsoessa tullut mieleen, että hmm ehkä tää ihminen ei voikaan ihan hyvin saati että tää ihminen varmasti viiltelee. Se ei siis todellakaan tarkoita, ettei jokin voisi olla huonosti, vaikkei sitä päällepäin näkisi.


Siitä ei tosiaan oo kuin suunnilleen kaksi kuukautta kun lopetin viiltelyn. Välillä mietin sitä lämpöisesti, vähän niinkuin jotain vanhaa hyvää muistoa. Mun ajatus on sellanen, että no perkele oishan se kiva tehä vielä yks, mutta tiedän, ettei todellakaan kannata lähteä siihen enää varsinkaan kun nyt on tuntunut siltä, että oon pystynyt jättämään sen taakseni ja nämä jäljet riittää. Eikä se varmasti enää edes olisi niin mukavaa kuin silloin alkuun. On ollut jännä huomata miten tällasessakin asiassa voi hypätä omaan pieneen kuplaan. Musta tuntui, että näähän on ihan pieniä eikä kukaan näe näitä. Mulla oli kuitenkin järki jollain tavalla mukana enkä halunnut tehdä mitään syviä tai näkyviä viiltoja, etteivät ne jäisi ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan. Vaikka tein omasta mielestä tosi pieniä ja huomaamattomia jälkiä, oli se kuitenkin Bahamalla aika ahdistavaa kulkea paljain jaloin tai sandaaleissa ja miettiä mitähän ihmiset ajattelevat. Mua huolettaa mitä jos näistä jää niin selvät jäljet, että ainakin lähitulevaisuudessa jokainen biitsipäivä, uintireissu, saunailta tai paljuilu tarkoittaa sitä, että yritän vähän piilotella jalkojani ja tarkkailen ihmisiä huolestuneena siitä, jos he huomaavat nämä jäljet. Mulle ei oo ongelma puhua näistä asioista kuten varmaan ootte huomanneetkin, mutta mua pelottaa ne tulkinnat, oudoksumiset ja oletukset, jotka ihmiset tulevat tekemään omassa päässään kun eivät kehtaa kysyä. Enkä mä näitä joka kerta haluaisi selittääkään, vaikkei se sinänsä ole mikään ongelma. Se on kuitenkin niin, että tällaista on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää ellei joskus ole itse tehnyt vastaavaa. Ihan vaikka puoli vuotta sitten en ois ikimaailmassa kuvitellut, että mä oisin ihminen, joka viiltelee. Se ois ollut - ja on vielä nytkin - aivan absurdi ajatus. Voin jopa kuvitella jonkun joskus kysyvän aidosti ihmetellen mistä nämä jäljet oikein ovat, sillä enhän mä vaikuta ihmiseltä, joka viiltelee tai on joskus viillellyt.

Musta tuntuu, että nää arvet riittää muistuttamaan mua tästä kaikesta. Ennen tätä viiltelyä monet ihmiset tarkoittamattaan sai mut kyseenalaistamaan itseäni ja masennustani. Kyllä mäkin varmaan masentuisin, jos en kävisi töissä. Ai aloit syömään masennuslääkkeitä, sullahan on viimeaikoina vaikuttanu kaikki olevan tosi hyvin. Kerran ryhmätyötä tehdessä muut selas mun blogia ja törmäs siihen ensimmäiseen masennuspostaukseen ja eräs ryhmän jäsenistä vitsaili meidän ryhmän hyvinvointivastaavalle, että voitko auttaa, muakin vähän masentaa. Ei kukaan oo tarkoittanut niitä sanoja pahalla, mutta kaikki tällainen on sekoittanut mua tosi paljon. Tästä eteenpäin koen pystyväni paremmin muistamaan oman pahan olon ja avuntarpeen näiden jälkien ansiosta. Vaikka en tilanteessa sanoisi niistä mitään, voin miettiä niitä hiljaa ja ne muistuttaa mua itseäni.

Eräs ilta kävin pyörähtämässä pikkujouluissa ja sieltä kotiin tullessani katsoin itseäni hissin peilistä ja mietin kuka oikein oon. Kuka on tää ihminen, joka katsoo mua peilistä takaisin. Mulla oli aivan maailmanlopun fiilis, mietin voisinko vaan vajota koomaan vuodeksi ja makasin hiljaa sängyssä kattoa tuijottaen ja yrittäen etsiä syytä sille ololle. En oo vuosiin itkenyt juuri ollenkaan omalle pahalle mielelleni, ainoastaan ns ulkopuolisista syistä. Silloin mua alkoi kuitenkin itkettämään ja tajusin jotain outoa. Viime vuodet oon toiminut niin, että jos mua alkaa itkettämään > käännän sen nauruksi ja mielen sellaiseksi, että onpa mahtavaa kun mulla on tunteita, kaikki on superhyvin! Tuolloin sängyssä maatessani tajusin ensimmäistä kertaa kuinka outo reaktio olisi alkaa nyt nauramaan, sillä eihän mua oikeasti naurata. Tällaisten tilanteiden ansiosta oon saanut kiinni siitä, kuinka tukahdutan tunteitani ja välttelen ikävää oloa. Siihen mun vahvaan suojakuoreen tulee pieni reikä ja pääsen käsiksi pahaan oloon, joten paikkaan sen heti naurulla ja liioitellulla ajattelulla siitä kuinka kaikki on hyvin ja kuinka mahtavaa on, että pystyn blokkaamaan huonon olon näin hyvin. Tällä kertaa päätin vaan itkeä ja myöhemmin hoitavalle taholle tästä kertoessani sanottiin, että just näin ja että sen tunteen pitääkin antaa tulla.

Kyllä tässä on vielä matkaa mentävänä masennukseni suhteen, mutta oikealla tiellä ollaan! Luulin tuntevani itseni tosi hyvin, mutta jo nyt alle puolessa vuodessa on auennut aivan älyttömästi uusia ovia aidon oman itseni näkemiseen ja kokemiseen :) Toivottavasti koitte ymmärtävänne jotain uutta tästä kirjoituksesta, ainakin sen ettei mielenterveysongelmat, viiltely tai muutkaan ongelmat/sairaudet ole asioita, jotka ilmiselvästi näkyy päällepäin ja etteivät ne todellakaan näyttäydy aina samalla tavoin tai ole ulkoisesta olemuksesta pääteltävissä. Ja ehkä vielä tärkeämpänä se, ettei ongelmista puhumisessa ole mitään häpeällistä ja itse sain lopetettua viiltelyn tosi nopeasti varmasti myös siksi, että puhuin asiasta heti ja rehellisesti. Mitä pidemmälle viiltely, syömishäiriö tai mikä tahansa etenee, sitä vaikeampaa siitä on päästä eroon. Muille rehellisesti puhuminen tekee asiasta konkreettisemman myös itselle, sillä sairastunut mieli pystyy liiankin hyvin uskottelemaan asian olevan mitätön tai jopa hyvä.

Ja jos susta joskus tuntuu siltä, että haluaisit kokeilla viiltelyä, niin älä kokeile. Kuten sanoin, se on tosi koukuttavaa. Paljon koukuttavampaa kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan. Lueskelin tässä nyt useampaa masennus(yms)blogia ja törmäsin moneen kertaan siihen, kuinka kirjoittajia harmittaa ja kaduttaa, että ovat joskus alkaneet viiltelemään, eivätkä nyt vuosienkaan jälkeen olon muuten parantuessa ole päässeet eroon siitä. Vaikka musta tuntuu siltä, etten tuu enää koskaan viiltelemään ihan jo siksi kun oon prosessoinut tämän asian ja kokemuksen mielessäni aika perusteellisesti sekä koen jatkossa löytäväni paremmat keinot purkaa vastaavat tilanteet, niin kyllä se on pelottava ajatus, että oon ylittänyt sen näkymättömän rajan eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Jos en olisi ikinä viillellyt, ei sitä muistoa viiltelystä ja sen herättämistä tunteista myöskään olisi. Vaikka en enää näekkään itseäni viiltelemässä, niin kyllä mua häiritsee se, miten lämpöiseen tapaan se tulee mun mieleen aina välillä. Enkä tietenkään halua löytää itseäni haaveilemassa viiltelystä tai muistelemassa miten hyvän olon se silloin sai aikaan..


Vaikka kyse ois vain pienistä jäljistä, niin se on iso asia. Olennaista ei oo se millainen jälki sun kropasta konkreettisesti löytyy, vaan se mitä käyt läpi sun mielessä ja kuinka se asia jää sinne. Miksi ja miten sun mieli on sairastunut, mitä sen parantamiseksi voi tehdä? Karua ajatella, että itse päädyin viiltelemään siksi kun yritin pitää itseni vahvana, enkä voinut myöntää itsellenikään tarvitsevani tai ansaitsevani apua. Ja se, etten oikeasti edes ymmärtänyt kuinka lukossa oon noiden asioiden kanssa. Kuinka pidin viimeiseen asti jopa itselleni sitä roolia, että kaikki on hyvin ja kyllä mä selviän kaikesta. Kuinka hyvin ja taitavasti olin blokannut aitoa itseäni sekä ikäviä tunteita, ja vieläpä pitänyt sitä hyvänä saavutuksena.. Hurjaa, mutta samalla todella mielenkiintoista.

Nyt menee oikeasti paljon paremmin, enkä ole enää itse huolissani itsestäni. Näköjään piti sukeltaa vähän syvemmälle, että pystyin näkemään miten huonosti voin ja hyväksymään mulle suunnattu apu, joten tavallaan oon tosi kiitollinen tuosta kokemuksesta. Se siirsi kaikki rakennelmat paikoiltaan, jonka jälkeen pystyin/pystyn kasailemaan niitä uudestaan ja tällä kertaa oikeaan suuntaan :)


PS. Ja jos ihaillen ajattelette mun olevan rohkea tästä kertoessani, niin tehkää myös teistä itsestännekin yhtä rohkeita ja kertokaa jollekin läheisellenne tai vaikkapa lääkärille jos teillä on mielessä yhtään mitään ikävää tai surua aiheuttavaa!

PPS. Hali teille kaikille<3




29 kommenttia:

  1. Olet ihana, rohkea ja vahva nainen, kun kirjoitit tämän. Itse viiltelin lähes kymmenen vuotta, nyt mennyt viime kerrasta monta kuukautta. Se on addiktoiva tunne, se tekee henkisen kivun fyysiseksi. Silloin se on helpompi tuntea. Mutta eihän se ole järkevää puuhaa, ja arvet voi olla aika ikävän näköisiä, ainakin itse koen tarvetta ne peittää. En halua esimerkiksi lasten niitä pelästyvän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentista ja oman kokemuksesi jakamisesta! Ei sitä alussa varmasti osaa tai ymmärrä edes ajatella, ettei siitä välttämättä pääsekään eroon ihan sormia napsauttamalla. Eikä se tarkoita, ettei ne arvet vois myöhemmin häiritä, vaikka just sillä hetkellä tuntuiskin, että ihan sama.. Ymmärrän kyllä hyvin tuon, että koet tarvetta peittää ne esim vaikka just lasten takia. On tuo kymmenen vuotta ihan hurjan pitkä aika :( Toivottavasti se jäis nyt pysyvästi pois!

      Poista
  2. Ihanaa kun puhut tästä niin avoimesti. Tämä herättää havaintoja myös omasta olosta, saa ajattelemaan. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä jos herättää ajatuksia ja laittaa ajattelemaan! Kiitos sulle<3

      Poista
  3. Hyh kun teki pahaa lukea (ja omalla tavallaan se on hyvä), ihan vain sen takia että tavallaan sitä on yrittänyt itse olla huomioimatta tällaisia asioita. Vaikka itselläni masennus ja muut psyykkiset sairaudet ovat olleet aika pahojakin joskus, oon jotenkin osannut pysytellä erossa pahimmasta viiltelystä. Tavallaan tiedän että se addiktoi, joten oon pitäytynyt kuminauhoilla napauttelussa ja terävillä esineillä naarmuttelemisessa.

    Kirjoitin myös itse neljä vuotta anonyymina mielenterveysblogia, mutta asioiden parantuessa siitä tuli jotenkin rajoittavaa. Mutta hemmetti, omalla naamalla ja yleisesti elämästä höpöttäen on vaikea ujuttaa sekaan sitä "tänään itkin ja oon viikon ollut neljän seinän sisällä eikä tekisi mieli nähdä huomista".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on vaan hyvä jos teki pahaa lukea. Halusin kirjottaa rehellisesti oman kokemuksen ja toivon, että monilla särähtää korvaan just se miten kivaa, rentouttavaa ja ihanaa viiltely musta oli. Kerran juttelin yhden kaverin kanssa aiheesta, enkä vaan voinut pitää hymyä ja ilosuutta sisälläni ku kerroin miten hyvältä se tuntuu. Sanoin sitten, että ihan sairasta miten siitä tulee näin hyvä olo ja kaveri vastas, että "niin, sairastahan nimenomaan onkin". Haluaisin, että ihmiset tajuais, että esim viiltely on oire jostain. Ja ymmärtäis jollain tapaa sen miten ja mksi viiltely muuttui "normaaliksi/hyväksi" asiaksi mun päässä, vaikka se on musta itsestänikin ihan käsittämätöntä.. Ettei se ollu asia, jonka päätin koska se ois niin siisti juttu, vaan kuinka monet syyt johti siihen, että päädyin noin huonoon ratkaisuun.. JA just se miten sairastunut mieli pystyy kääntämään tällaisia asioita kivoiksi jutuiksi..

      Mun mielestä sun pitäis ehdottomasti alkaa kirjoittamaan myös niistä ikävämmistä fiiliksistä jos itse haluat! Se ois just sitä mitä kirjotinkin, että elämä voi olla samaan aikaan smoothiebowleja ja masennusta. Ja monesti varmasti onkin! Ja jos haluaa kirjoittaa molemmista, niin sitten kirjoittaa! Se on kuitenkin sun oma blogi, jossa on just sitä mitä ite haluaa ja just nii fiiliksiä, joita sinne haluat kirjoittaa :) Ihanaa kuulla, että asiat on sulla helpottanu!

      Poista
  4. Huh, kiitos tästä! <3 Pisti kyllä ajattelemaan ja vaikka itselläni ei ole masennusta, niin toi sun teksti auttaa mua kyllä ymmärtämään paremmin masennusta sairastavia ihmisiä. Oot ihana ja rohkee ihminen, tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!<3 Ja mahtavaa kuulla, tuo olikin yksi monista syistä miksi tästä halusin kirjoittaa!

      Poista
  5. Joka kerta sun tekstiä lukiessani yllätyn yhä uudestaan siitä, miten hyvin osaat kirjoittaa (vaikeistakin aiheista). Olet mielettömän lahjakas! Kiitos myös siitä kuinka avoimesti puhut. Oma pää on niin tukossa ja sekaisin masennuksesta ja ahdistuksesta, että usein sitä unohtaa ettei oikeasti ole ainut ihminen, joka kamppailee tällaisten asioiden ja tuntemuksien kanssa. Viiltely on minulla jäänyt jo aikoja sitten pois, mutta saan yhä helposti kiinni noista mainitsemistasi lämpöisistä ajatuksista siihen liittyen.

    Masennus ja siihen liittyvä tyhjyydentunne, sekä tuo tunne tyhmenemisestä, ovat pelottavia, ja herättävät itsessäni niin suurta häpeää etten osaa pukea sitä edes sanoiksi. Tuntui lohduttavalta lukea tätä postausta, missä toinen antaa sanat niille kokemuksille.

    Kiitos vielä ja kaikkea hyvää sinulle. <3 teet tärkeää työtä puhumalla näistä asioista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos, kiitos<3!! Musta tuntuu, että ainakin mun on paljon kevyempää ja helpompaa olla kun on saanut sanottua mielessä olevat jutut ja ihan vaikka kirjoitettua ne tänne blogiin. Aina löytyy joku, joka ei ymmärrä tai pitää mua nyt tän takia huonompana, mutta itse en koe sitä niin, enkä halua antaa sen rajoittaa mun tunteita ja niiden ilmaisua. Onhan se tavallaan rankkaakin joskus olla niin "auki" elämässä ja ihmissuhteissa, mutta pidemmän päälle paljon parempi ratkaisu kuin jättää asiat muhimaan tuonne pääkoppaan. Avoimesti asioista keskustelemalla niihin saa vielä niin paljon paremman ja selkeämmän otteen, että vähintään sen takia suosittelen kaikille!

      Itse tiedän, että oon järkevä nuori nainen, jolle nyt vaan sattuneista syistä tuli tällaistakin elämään ja parasta on oppia ja kehittyä koetuista asioista! Jos joku ajattelee jotain muuta, niin sitten ajattelee, mutta itse en halua sulkea näitä asioita pois minuudestani, vaan kehittyä niistä ja toivon, että moni pystyy ajattelemaan omaakin tilannettaan samalla tavalla - arvostamaan itseään, oppimaan koetuista asioista ja huonoista ratkaisuista :) Ja just tuo mitä sanoit, minä tai me ei todellakaan olla ainoita näiden asioiden kanssa painivia, eikä se hiljaa häpeilemällä helpota saati häviä minnekään. Tosi ikävää kuulla, että nuo tunteet on herättäny sussa suurta häpeää :( Siihen en oikein osaa samaistua ja toivon, että sun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa voit keskustella noista asioista neutraalilla tavalla, niin ne eivät ehkä enää tunnukaan niin ihmeellisiltä. Musta tää kaikki tuntui alussa siltä, että koko maailma ja itseni tunteminen hajos pirstaleiksi, mutta sitten juttelin usean kaverin kanssa tuntikaupalla kaikesta mahdollisesta ja jossain kohtaa huomasin, että no eihän tässä mitään hätää olekkaan. Että ei ne ollu kenenkään mielestä sittenkään niin erikoisia asioita - silleen hyvällä tavalla! Kaikki alkoi pikkuhiljaa myös helpottamaan kun sisäistin tuon. Kiitos sullekin kun tulit kommentoimaan ja tsemppiä jatkoon<3

      Poista
  6. Siis huhhuh! Aivan mielettömän hyvä teksti ja avasit kyllä mun silmät masennuksen suhteen. Osaat tosi hyvin sanottaa sun ajatukset tekstiksi ja selittää asiat maanläheisellä ja rehellisellä tyylillä. Sun teksti anto paljon lisää ymmärrystä masennusta ja viiltelyä kohtaan. Kiitos, että olet rohkea. Toivon sulle pelkästään kaikkea hyvää, vaikutat tosi ihanalta tyypiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon niin ilonen siitä, että te koette saavanne lisää ymmärrystä näihin asioihin! Kaikki ihmiset ja ongelmat on tietysti erilaisia, mutta turhasta oudoksumisesta ja demonisoinnista ois hyvä päästä eroon, sillä se ei nyt auta yhtään ketään.. Kiitos Ada!<3

      Poista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehin lukea tämän silloin aiemmin ja kiitos siitä kommentista, hali sinne<3

      Poista
  8. Tosi hyvä teksti, uskon että tämä auttaa monia! Pystyn hyvin samaistumaan siihen mitä sanot kulissien ylläpitämisestä ja siitä että omia huonoja fiiliksiä vähättelee ja kyseenalaistaa. Itselläni on myös taipumusta siihen että kaikesta täytyy löytyä se hyvä puoli ja huonoistakin asioista jotain mistä olla kiitollinen.
    Hienoa että koet voivasi tällä hetkellä paremmin, toivottavasti sallit itsesi edelleen olla puolikuntoinen ja ottaa vastaan apua! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Vanessa! Luin silloin sen sun postauksen aiheesta "käsittelemätön suru voi johtaa masennukseen" ja olin silleen juuuh täyttä asiaa tämä ja se on tullu omakohtasestikin koettua, vaikka mulla ei ollutkaan jotain yksittäistä traagista tapahtumaa tms tän taustalla. Tavallaanhan se on ihan loogista se mistä säkin kirjoitit (katsoin myös sen videopätkän, jonka linkkasit), koska suru ja surulliset tunteet on osa ihmisyyttä eikä ne välttelemällä häviä, joten kyllähän se pakostakin vaikuttaa asioihin jos yrittää sulkea pois niinkin olennaisen osan itsestään kuin tietyt tunteet..

      Nyt on kyllä huomattavasti paremmin kaikki, kiitos<3

      Poista
  9. Ihan mielettömän rohkea teksti!<3

    VastaaPoista
  10. Vau, oot niin monitahoinen ihminen! Tykkään niin sun kyvystä puhua vaikeammistakin asioista ääneen ja siitä että tykkäät puhua syvällisistä asioista, ettei puheenaiheet oo aina sellasta diipadaapaa. Tarkoitan siis, että vaikka luen muutamaa blogia, niin tää on ainoa mistä jää pidemmäksi aikaa jotain ajateltavaa (muuta kuin smoothiebowleihin, kateuteen pintakiiltoelämää kohtaan tai sisustukseen/muotiin yms liittyen). En osaa yhtään samaistua viiltelyaatteisiin, mutta siihen osaan että ulospäin näyttää kaikki olevan aina hyvin vaikka usein ei olekaan. Olen harkinnut muutamaan kertaan terapeutille tms. menoa, ehkä siitä olisi hyötyä niin saisi purkaa aatteita ulos.
    Kuulosti muuten omaan korvaan hurjan tökeröltä toi kouluprojektijuttu missä joku sano "voitko auttaa, muakin vähän masentaa". Siis haloo oliko tuossa mitään hauskaa? Miten ite suhtauduit tuohon? Mä olisin vetänyt hirveet herneet nenään :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos<3 Mahtavaa kuulla, että jäät joskus mun tekstien jälkeen makustelemaan asioita! Se on yks isoimmista asioista, joita toivon saavani aikaan koko tällä blogilla! :) Ehdottomasti kannattaa käydä juttelemassa ja katsoa mitä mieltä siellä ollaan - välillä kun sitä omaa avuntarvetta ei huomaa itse, kuten esim meikäläinen....

      Ja siis se oli itseasiassa tosi outo tilanne ja hämmennyin tosi paljon ja koko porukka vähän naureskeltiin sille. Se ihminen vaikuttaa vieläpä tosi herttaiselta ja kivalta, joten en tosiaan usko hänen tarkoittaneen mitään pahaa. En ois kovin yllättynyt vaikka se olis ollut vain hänen tapansa reagoida hämmentävään tilanteeseen, vitsailu on meinaa aika tyypillistä. En oo silleen älyttömän herkkä tuollaiselle, vaikka monet tämän tapaiset asiat sekoitti päätä ennen tuota viiltelyä ja oman avuntarpeen hyväksymistä, mutta mua ärsyttää tällaiset heitot ja kommentit valtavasti siksi, koska ne vaikuttavat todella moniin ihmisiin ihan todella paljon. Vaikka sitä ei tarkotettaisi pahalla, eikä edes ymmärrettäisi kuinka paljon jotakuta voi satuttaa ajattelemattomat kommentit. Enkä tarkoita nyt syyllistää muita, sillä mua välillä huolettaa se, että enhän vaan tuu ite sanomaan tulevaisuudessa mitään vastaavantyylistä ajattelematonta, joka sitten satuttaa muita..

      Poista
  11. kiitos tästä tekstistä <3 mäkin mietin usein, miksi ihmiset hämmästyy, kun sanon olevani vakavasti masentunut ja että mulla on ahdistuneisuushäiriö. ihan niin kuin sen voisi pintapuolisen tuntemisen perusteella jo päätellä. no ei todellakaan voi! myös se, että jos niistä asioista puhuu, useat aihetta ymmärtämättömät lokeroi heti johonkin boksiin, jonka yhteiskunnan oletukset tai pop-kulttuuri on vuosien saatossa mielenterveysongelmaisille kehittänyt. joo, mulla on ongelmia. joo, ne on vakavia. ei - en silti ole niin kuin girl, interrupted leffasta. lisää tällaista keskustelua, hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista<3! Ja ihanaa kun kerrot ihmisille sun masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä! Musta on "kivaa" välillä hätkähdyttää ihmisiä tällasilla asioilla, koska ei tietenkään asiat oo aina just sitä miltä ne näyttää. Itseasiassa harvoin asiat varmaan edes on just sitä miltä ne näyttää.. Luulen, että mun ystävät on oppineet näkemään mun kautta masennustakin vähän uudessa valossa, sillä en mä itke tai ole hankala. Ne näkee masennuksen pitkälti vaan siitä, että oon samoissa vaatteissa, ilman meikkiä ja likaset hiukset takussa :D Ihan samanlainen ystävä kai oon edelleen, höpötän asioista ja pohdin syntyjä syviä. En oikein jaksa innostua kaiken maailman häppenengeistä, mutta ei ne mua kiinnostais hirveästi varmaan muutenkaan. Rauha ja perushyvä oleminen mielekkäiden juttujen ja oikeiden ihmisten kanssa on se, mitä mä haluan elämältä.

      Loistava tuo "ei - en silti ole niin kuin girl, interrupted leffasta"!! Just näin. Inhoan näitä ja kaikkia muitakin bokseja, koska todella harva oikeasti edes menis niihin jos nyt tehtäis joku valtakunnallinen lajittelu.. Lisää tällaista keskustelua todellakin, kiitos kun osallistuit siihen omalta osaltas!<3

      Poista
  12. Anni sä oot kyllä niin rohkea! Kiitos että kerrot näinkin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta julkisesti. Toivottavasti sulla menee päivä päivältä vain paremmin. Kaikkea hyvää sulle ja koirille. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkea hyvää sinnekin!<3 Toivotaan ja kyllä mulla on vahva usko siihen, että kaikki tästä paranee kokoajan hitaasti, mutta varmasti!

      Poista
  13. Minusta on majtabma, että olet saanut apua ja haluat ottaa sitä vastaan. Ei tuollaisessa tilanteessa saa olla eikä tarvitse olla yksin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanoppa muuta! On kyllä tosi hienoa, että sitä apua saa ihan niinku ylipäätään. Ei oo musta todellakaan mitään "oletus", vaikka tavallaanhan se on sitä täällä meillä, mutta kaikkialla ei tosiaankaan oo samallaista..

      Poista
  14. Todella hyvä että otit aiheen esiin. Ihminen, joka ei oo kokenu masennusta tai mitään siihen viittavaa, ei voi ymmärtää niitä syitä miksi joku viiltelee, vaikka tietäis että joo varmaan sen takia että sillä on tosi paha olla. Niin se onkin, mutta tää teksti avas sitä että mitä sillä viiltelyllä haetaan, ei todellakaan vaan sitä fyysistä ja näkyvää angstihuomiota kuten oon itsekin joskus sortunu ajattelemaan, vaan varmaan just sitä että henkinen kipu iskostuu itselle fyysisenä ja toivoo että joku huomaisi sen tai sitten tekee sitä koska se on addiktoivaa ja tuottaa hyvää oloa. Toivon että jokainen lukis tämän, todella hyvin kirjotettu. Itsekin oon kärsinyt ahdistuskohtauksista ja vaikka ne ei oo lähellä vaikeeta masennusdiagnoosia niin silti niistä puhuminen on vaikeaa. Tuntuu että kaikenlaisia mielenterveysongelmia jotenkin suljetaan ja epäillään hirveesti, vähätellään.. Se on väärin. Niistä täytys ehdottomasti puhua ja nostaa kissa pöydälle, koska jokanen meistä kamppailee oman mielensä kanssa jossain vaiheessa elämää. En tiiä oliko tässä kommentissa päätä tai häntää, mutta oon joka tapauksessa kiitollinen että kirjotit tän tekstin ja oot mielettömän rohkee, sen halusin sanoa <3

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Kuukauden luetuimmat