torstai 5. heinäkuuta 2018

KUN ELÄMÄN MERKITYS KATOAA

senja maisemat-2 senja maisemat-12 senja maisemat-8

Nähtiin Senjalla tällainen puolittain veteen vajonnut vene. Ympärillä oli ihan hiljaista, vesipisarat ropisi meidän sadetakkeja vasten ja vain katseltiin tuota venettä. Hetkestä teki entistä tunnelmallisemman meidän kyyneliin päättynyt keskustelu muutamaa minuuttia aikaisemmin.

Puhuttiin monista asioista ja tunteista, joita voi olla vaikeaa ymmärtää, ellei ole kokenut samaa. Yksi näistä on tunne, ettei missään ole mitään järkeä. Se tulee aivan yllättäen ja se voi tulla milloin vain mukavienkin asioiden keskellä. Se saa kaiken tuntumaan vieraalta, raskaalta ja ylitsepääsemättömän järjettömältä. Se tunne kyseenalaistaa oman olemassaolon, oman identiteetin, elämän ja koko maailmankaikkeuden merkityksen.

Oon pyrkinyt ja jossain määrin pystynytkin kohtaamaan tällaiset tunteet neutraaleina ja yrittänyt pohtia mistä syystä ne ikäänkuin yhtäkkiä tulevat mieleeni. Vaikka niissä ei tunnu olevan mitään järkeä, niin jostain mielen syövereistä ne kuitenkin tulevat ja haluaisin ymmärtää sen päästäkseni niistä eroon.

senja maisemat-9
senja maisemat-5 senja maisemat-10

Vaikka oon yrittänyt hyväksyä nuo tunteet osaksi omaa tunneskaalaani, ovat ne kuitenkin aika pelottavia. Tuo edellä kuvailemani tunne saattaa tulla päivättäin tai useita kertoja päivässä, kuten reissussa yhdellä patikkareissulla. Matkaa oli takana noin puoli tuntia, kun se tunne yhtäkkiä iski. Miksi oon täällä, miksi oon reissussa, miksi elän, miksi ajattelen tälleen, miksi elämää on olemassa, miksi oon tällainen, miksi elämä on tällaista - missään ei oo yhtäkkiä mitään järkeä. Pelottavaa se on siksi, kun tajuaa, ettei oma mieli ole enää kontrollissa. Mun mielestä se on pelottavaa siksi, kun alan epäilemään itseäni, että mitä jos vaikka kalliolta hyppääminen tuntuukin järkevältä ratkaisulta, koska missään ei oo yhtäkkiä mitään järkeä. Välillä saatan muuttaa reittiäni tuosta ahdistuneena esimerkiksi kerran Jyväskylässä kävelin kaverin luokse eri reittiä, jotta en joutuisi menemään sillalle.

Tämä tilanne oli pari päivää ennen kyseistä autokeskustelua ja päivän ennen autokeskustelua Christa sanoi vuoren huipulla, että pelottaa jos hän yhtäkkiä sekoaa ja hyppää. Toivottavasti nämä esimerkit ei kuulostaneet liian huolestuttavilta, sillä ei meillä kummallakaan ole aikomuksena hypätä yhtään mistään. Tätä asiaa on kuitenkin mahdotonta selittää muuten, vaikka luultavasti moni ei tule ymmärtämään tätä selityksistäkään huolimatta.

Mun mielestä mielen liikkeet on kaikesta ikävästä huolimatta mielenkiintoisia ja näen asian niin, että näistä pääsee eroon vaan asiota tarkastelemalla. Christa kokee tällaiset tunteet niin pelottavina, että mielummin yrittää välttää niiden ajattelun ja sysätä ne sivuun muilla asioilla. Näistä asioista keskustelu päättyi kyyneliin ja helpotukseen siksi, että kerroin ja kuvailin omia täysin samanlaisia tunteita kuin ne, joita Christa käy läpi tähän asiaan liittyen. Helpotus siitä, ettei itse ole aivan sekaisin, vaan jollain toisella on samanlaisia tuntemuksia. Sanoin Christallekin, että me kaksi ei varmasti olla ainoita, joille vähän väliä iskee tämä tunne kaiken merkityksen ja oman olemassaolon katoamisesta.

Tämä onkin pitkälti se syy miksi Christan luvalla kirjoitan tästä. Jos joku tunnistaa tämän kuvailemani tunteen, niin älä huoli, et ole ainoa! Ja vaikka se on ikävää ja joskus pelottavaakin, niin uskon näiden asioiden helpottavan itsestään iän myötä ja oman mielen tutkiskelun avulla.

senja maisemat-7 senja maisemat-15 senja maisemat-6

Juuri nyt mulle tuli taas samanlainen tunne. Makaan kuitenkin kotona sohvalla, joten tässä ei ole mitään pelottavaa, ainoastaan haikeaa. Katsoin hetken ikkunasta ulos, hengitin syvään ja sanoin mielessäni ei se haittaa, ei aina tarvitse olla merkitystä.

Tällaisilla pienellä "hyväksymisillä" oon päässyt eroon siitä, ettei seesteisessä ympäristössä tuleva tunne ole ahdistava, vaan enemmänkin haikea. Kirjoitin tämän jo muutama päivä sitten, mutta jäin epäröimään. Vähän juuri se, että miksi nyt julkaisisin tällaista ja haluaako joku lukea tällaista alakuloista ja ehkä jopa ahdistavia tunteita herättävää tekstiä. Myös se, ettei kukaan säikähdä noita ajatuksia ja huolestu meistä turhaan, sillä ne ovat vain sen tunteen tuomia pelottavia ajatuksia ja yritetään työstää asioita niiden hetkien ehkäisemiseksi. Tuntuu, että ois hyväksyttävämpää kirjoittaa jotain ihanan turhanpäiväistä elämän ja olemassaolon hehkutusta, mutta kun ei elämä oo pelkästään sellaista, eikä nyt oo sellaisen kirjoituksen fiilis :D Olin melkeen jo päättänyt julkaista nämä kuvat tekstinä ainoastaan postauksen eka lause, mutta Christa sai mun mielen muuttumaan. Tässä nyt siis ois tämä teksti ja ajatukset, jotka ois ollu harmittavan helppoa pyyhkiä pois ja kirjoittaa tilalle muutama rivi jotain liibalaabaa.

Meillä oli aivan ihana ja älyttömän hauska reissu, mutta niin tähän reissuun kuin elämään muutenkin mahtuu asioita ja tunteita laidasta laitaan. Halattiin pitkään ja todettiin, että kyllä me selvitään. Sitten kaivettiin karkkipussi, laitettiin Leevi and the Leavingsia soimaan, laulettiin täysiä mukana ja esitettiin meidän reissun aikana keksimiä koreografioita :D<3



22 kommenttia:

  1. Noniin! Muotoilin kommenttiani ehkä noin tunnin, ja sitten tunaroin. Siispä nyt teen tiivistämisharjoituksen. xD

    Tykkään blogistasi, mutta kommentointi on aina jäänyt (miksiköhän, kun nytkin meni pieleen, haaah!). Tekstisi on paikoitellen erittäin samastuttavia ja välillä mietin, onko sillä asialla tekemistä, että meillä on sama syntymäpäivä (tosin totally eri vuosi).

    Itseäni lohdutti miksi olen olemassa -hetkellä, kun minulle sanottiin, että se on eksistentiaalinen kriisi. Tosiaan joo, ja jos sillä tunteella on nimi, niin sen on oltava normaalia. Ei nyt välttämättä aivan niinkään, mutta sinne päin! Sillaltahyppäämisajatuksen olen lähes pätevänä google-tohtorina liittänyt pakkoajatuksiin. En toki haluaisi edes ajatella hyppäämistä, mutta niin vain tapahtuu sillalla joskus. Ja se on kaiketi aika normaalia.

    Tuli sitten tällainen teksti! Pääasia, että itseäni enemmän naurattaa alkuperäisen tuhoutuminen kuin että soimaisin itseäni siitä millainen uuvatti olen. Kiitos ja näkemiin! :)

    t.E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, tuo on niin ärsyttävää.. Hyvä, kun jaksoit kuitenkin kirjoittaa uudestaan!<3 Joo eksistentiaalinen kriisi on hyvinkin tuttu käsite ja sitä tuskailin jo vuosia sitten :D Hassua kyllä, etten tässä tekstissä tullut edes maininneeksi sitä, joten erittäin hyvä, että sä toit sen esille!! Tää tuntuu kuitenkin erilaiselta kuin ennen ja se johtuu varmastikin juuri eksistentiaalisesta kriisistä yhdistettynä johonkin/joihinkin muihin asioihin. Masennus nyt ei varmaan ainakaan laimenna tätä asiaa, heh.

      Eksistentiaalista kriisiä itsessään pidän tavallaan hyvänä asiana, sillä se kertoo oman ymmärryksen ja ajattelun kasvusta, vaikka toisaalta onkin ikävän tuntuista. Silloin ikäänkuin sellaiset pintapuoliset asiat, kuten vaikkapa uudet vaatteet, siirtyy mielessä toissijaisiksi asioiksi ja isommat kokonaisuudet, arvot, merkitykset yms nostaa päätään - näin yksinkertaistetusti. Puhuttiin myös kontrollin menettämisen pelosta, joka liittyy monesti paniikkihäiriöön, jota mulla ei kylläkään ole. Asiana kuitenkin se on mielenkiintoinen, että mikä saa säikähtämään ja välttelemään esimerkiksi vaikka siltaa, koska sehän kuulostaa juuri siltä, että pelkää jos oma kontrolli katoaa siinä tilanteessa.

      Eksistentiaalinen kriisi ja ajatus vaikkapa sillalta hyppäämisestä on kyllä aivan normaaleja ja varsinkaan ensimmäiseltä voi tuskin kukaan välttyä, vaan se tulee enemmän tai vähemmän jossain vaiheessa elämää. Luultavasti se ajatus sillalta tms hyppäämisestäkin, vaikkei sellaista koskaan tosissaan ajattelisikaan. Mua kiinnostais eniten ymmärtää syy sille, miksi se sillalta hyppäämis -ajatus on alkanut pelottaa ja jopa johtanut joissain tilanteissa sillan kiertämiseen. Se on musta aivan normaalia, että asiaa miettii, mutta tämä muutos, että tietää ettei halua hypätä, mutta pelottaa jos ei tajuakkaan sitä ja hyppää. Siinä ei vaan tunnu olevan mitään järkeä :D

      Kaikki google-tohtorien ja keittiöpsykologien mietteet on kiinnostavia pohdiskeltavia! Kun vaan tietää, että ne on vapaamuotoista pohdiskelua eikä asiantuntevia lausuntoja 8) Kiitos kun pohdiskelit asiaa!!

      Poista
  2. Loistava teksti, hyvä että julkaisit. Ja koskettavat, syvälliset kuvat. Ja todellakin tunnistan itessäni samoja juttuja ja oon kokenu samankaltaista. Hyvä tietää, ettei ainakaan ole yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos älyttömästi! Nämä on niin normaaleja asioita kuitenkin loppupeleissä, että hyvä puhua näistä (vaikka oishan se "helpompaa" olla puhumatta)<3

      Poista
  3. Ymmärrän kuvailemasi tunteet hyvin! Itse kohtaan aika ajoin samanlaisia tuntemuksia ja joka kerralla se saa hetkeksi epäilemään omaa järkeään. Vaikka nuo kokemukset ja tunteet ovat inhimillisiä, ja etenkin masentuneena monesti "asiaan kuuluvia", niin juurikin se kontrollin menettäminen ja huoli siitä, että miksi tunnen näin, on pelottavaa. Onneksi on myös hetkiä, milloin nauraa ja nauttii elämästä, ilman että edes muistaa ajatella sen tai oman itsensä perimmäistä merkitystä. Ne hyvät hetket lopulta tuovat sen merkityksen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohdullista aina kuulla muidenkin painivan samojen ajatusten ja tunteiden kanssa, vaikka se ikävää tietysti onkin. Ja just tuo, että on niitä hyviä hetkiä, jolloin ei edes muista ajatella asiaa! Omalla kohdallani oon huomannut parhaaksi sen, että oon vaan ja nautin, koska jos erehdyn "ääneen" / liian tietoisesti mielessäni toteamaan, että onpa kivaa tms, niin ikäänkuin toinen ääni vastaa ja kyseenalaistaa kaiken > lopputulema on aina, että no miksi muka on kivaa ja ei tälläkään ollu mitään merkitystä > elämä on ihan turhaa. Sekin on aika mielenkiintoista ja oon yrittänyt sitäkin miettiä, että miksi näin, enkö sisimmässäni koe ansaitsevani hyviä hetkiä vai eikö sekään oo tarpeeksi täyttämään sitä merkityksettömyyden tyhjiötä tms.. Kiitos tästä kommentista, tuli hyvä mieli<3

      Poista
  4. Entä jos nuo ajatukset on ihan tavallisia tavallisten ihmisten tunnejärkkiä jotka koittaa yhdistää joitakin lohduttomia mielen katkoja ja avata jonnekin uuteen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oo ihan varma sainko kiinni siitä mitä tarkoitit, mutta varmasti aika tavallisia asioita kyllä ja itse koen, että liiallisen ajattelun tulosta tämä kaikki jollain tapaa omalla kohdallani..

      Poista
  5. Tunnistan ton tunteen myös. Välillä valtaa ihan järkyttävä ahistus siitä että missään ei oo mitään järkee ja kaikki tuntuu merkitykswttömältä ja samalla melko että entä jos ei ikinä tuukaan olemaan. Entä jos mun elämä onkin aina merkityksetöntö eikö siinä ikinä tuu olemaan mitään tästä enempää. Sillon tulee myös olo että ihankun vaan odottais jotain mut ei tiedä mitä. Onneks toi kuitenkin menee ohi eikä oo koko ajan vallitseva tunne ja ajatus. Ja onneks tosiaan on välillä niitä tosi ihania hetkiä ja naurattaa ja kaikki on hyvin mut silti myös ehkä se pieni ajatus mistä säkin sanoit että onko se tarpeeks? Rupeen helposti ajattelemaan että eikö vois olla vielä paremmin. Pitäis vaan osata antaa itelleenkin oikeus olla onnellinen ja nauttia. Ja vielä pitää sanoo että mullekin tulee joskus niin häiriintyny ajatus esim autolla ajaessa että entä jos yhtäkkiä mulla napsahtais päässä ja kääntäisin rattia vastaantulevien kaistalle. Ei siis ikinä ois aikomuksenakaan tehö niin mutta pelottavaa on just se miten helposti se kävis jos yhtäkkiä sekoisin. Kiitos tän tekstin kirjottamisesta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vitsi, tuo kaikki kuulostaa kyllä niin tutulta.. Kuten sanoit, onneksi se tunne menee aina kuitenkin ohi ja oon oppinut jollain tavalla luottamaan siihen, että kyllä taas kohta unohtuu. Ja luotan myös siihen, että iän myötä oleminen kokoajan "helpottuu" eikä kaikki tunnu aina niin mutkikkaalta.. Kiitos kun jätit kommentin ja kerroit omista fiiliksistä<3

      Poista
  6. Tosi kauniit ja puhuttelevat kuvat <3 Mullekin nuo kuvailemasi tunteet on tuttuja vuosien varrelta erityyppisinä ja -vahvuisina. Kyllä edelleenkin välillä tulee mietittyä elämän tarkoitusta ja sitä, mikä tarkoitus itsellä on. Se on jännä, miten siinä hetkessä on jotenkin todella läsnä ja aistii kaikki omat tunteet ja myös ympäristön paljon vahvemmin. Oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ehkä elämällä ei sen isompaa merkitystä välttämättä tarvitse ollakaan. Elämää ei välttämättä tarvitse ajatella vuosina, kuukausina tai viikkoina, vaan ehkä on ihan ok keskittyä vaan yhteen päivään tai vaan hetkeen kerrallaan. Se helpottaa ainakin mua, kun ei tarvitse tietää tai suunnitella asioita liian pitkälle, vaan voi keskittyä elämään hetkessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mia<3 Hämmentävintä ja ahdistavinta siinä on juurikin se, ettei siihen ole olemassa vastausta ja sen lisäksi se on liian iso kokonaisuus ymmärrettäväksi saati palasiksi pureskeltavaksi. Mun äiti on sanonut mulle jo vuosia, että "elämä on tässä ja nyt" ja se on helpottanut monesti - just niinkuin säkin sanoit :)

      Poista
  7. Mä olen jotenkin tosi huono kirjoittelemaan mitään ihmisten blogeihin. En oikeastaan edes tiedä, mistä se kumpuaa, koska musta on ihana pohtia erilaisia syvällisiä juttuja ja monesti sunkin blogia lukiessa on herännyt erinäisiä ajatuksia - mutta sitten en kuitenkaan oo kirjoittanut. Nyt päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja näpytellä jotain, koska se keskustelun syntyminen näistä tärkeistä aiheista on tosi merkittävää. Ja ehkä niistä on jollekin hyötyä.

    Luin tällä viikolla loppuun M. Barberyn kirjan Siilin eleganssi ja siinä oli musta tosi pysäyttävä kohta (tai no, koko kirja herätti hirmuisesti ajatuksia, mutta erityisesti tämä), jonka kirjoitin ihan kalenteriinkin ylös: "Ehkä elossa oleminen tarkoittaakin sitä että metsästää hetkiä jotka kuolevat." Jotenkin tuossa lauseessa tiivistyy niin paljon oleellista elämän pohdiskelusta ja ihmisen olemassaolosta. Meidän elämät koostuu pienistä hetkistä, joista yksikään ei tule enää takaisin. Ja jotenkin sen tajuaminen tekee elämästä tosi arvokasta. Ja täähän linkittyy tosi vahvasti myös siihen, miten pienestä asiat voi joskus olla kiinni. Pieni hetki liian aikasin tai liian myöhään voi vaikuttaa kokonaisuuteen joskus ihan uskomattoman paljon ja tavallaan se konkretisoituu siinä, miten nopeasti ois mahdollista ottaa se pieni askel eteenpäin tai sivulle, jos yhtäkkiä vaan napsahtais päässä ja se tuntuis ainoalta mahdollisuudelta kaiken järjettömyyden keskellä. Joku aika sitten kävelin esimerkiksi mun kaverin kanssa ihan kävelytien reunassa (tietyömaa oli rajannut valtaosan kadusta) ja meidän vierestä tuli vastaan autoja. Siinä mietittiin yhdessä just sitä, miten "helppo" se ratkasu lopulta ois, jos olisi siinä mielentilassa. Se on jotenkin tosi pysäyttävää.

    Mun on myös aivan pakko sanoa vielä erikseen, että arvostan tosi suuresti rohkeutta kirjoittaa vaikeammista ja synkemmistä asioista! Elämä ei tosiaankaan ole pelkkää hattaraa ja kermakakkua, vaan siihen kuuluu niin tasasta taaperrusta kun erinäisiä mäkiä ja mutkia. Joskus sitä löytää itsensä niistä syvistä kuopista, eikä tiedä, miten hilaisi itsensä ylös, mutta lopulta elämä ja ne pienet toistensa perään rakentuvat hetket kuitenkin kantaa. Elämän vaikeista asioista on vaikea puhua, mutta ehkä se on just se, mikä tekee niiden esille nostamisesta sitäkin tärkeämpää. Mä olen itse kirjoittanut vuodesta 2015 blogia äidin sairastumisesta Alzheimerin tautiin ja sen herättämistä ajatuksista. Vuodenvaihteessa blogi hiljeni täysin ja tuntui mahdottomalta ajatukselta kirjoittaa. Kun äiti kuoli helmikuussa, mietin, mitä järkeä on enää kirjoittaa mitään? Tämä oli nyt tässä, minusta ei irtoa enää mitään. Ihan äskettäin havahduin siihen, että kirjoittamisen jatkaminen on tosi tärkeää yhä edelleen. Jos mun kirjoittamani sanat ikinä tavoittaa ketään, joka kamppailee niiden samojen asioiden kanssa, sillä on merkitystä. Jos ne ikinä voi tarjota lohdutusta, vertaistukea tai mitä ikinä, niiden jakaminen on kaikkien niitä kirjoittaessakin vuodatettujen kyynelten arvoista. Ja samalla omat ajatukset jäsentyy myös itselle ja niihin on mahdollista palata. Mulle itselleni blogin kirjoittaminen on ollut myös mahdollisuus jakaa tietoa asiasta, josta ei puhuta tarpeeksi ja josta ihmiset ei tiedä. Josta vaietaan ja johon edelleen liittyy myös häpeää. Samalla tavalla kun mielenterveyteen liittyvistä asioista on rohkaistuttu puhumaan vasta pikku hiljaa (ja silti on niin monia, jotka painii niiden asioiden kanssa yksinään).

    Elämä on katoavia hetkiä, joista me voidaan ammentaa tosi paljon. Ja jollekin se tieto, että joku muu kokee samoin (vaikka lukemalla tän sun tekstin) voi olla se tekijä, joka auttaa vaikealla hetkellä ja estää tekemästä jotain peruuttamatonta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veera<3 Kiitos kun jaksoit kirjoittaa nyt ja vieläpä noin koskettavasti! Lämmin osanotto sinne, todella surullista :( Mietin pitkään tuota kirjan kohtaa ja musta tuntuu, että tuun miettimään tuota vielä aika pitkään. En oo vielä osannut päättää onko se musta surullinen vai ei, kuitenkin heittämällä mielenkiintoisin ajatus pitkään aikaan. Ehkä tässä elämänvaiheessa monet asiat tuntuvat menevän ohi ja tuo ajatus kuolevista hetkistä tuntuu entistä pahemmalta. Ikäänkuin siltä, että jos niitä ei saa nyt kiinni, niin ne menettää ikuisiksi ajoiksi. Tottahan sekin tavallaan on, mutta onhan myös nyt ja tulevaisuudessa jatkuvasti niitä hetkiä, joista ehtii ehkä sitten napata kiinni..

      Kiitos kun sanot, että arvostat näitä tekstejä! En oo osannu hirveästi kirjoitella kun mielessä on enemmissä määrin tällaisia harmahtavia mietteitä. Toki voisin kirjoittaa näistä asioista päivittäin, mutta jotain täytyy pitää myös itsellään ja työstää asioita tarpeeksi omassa mielessään, ennen kuin on ns järkevääkään kunnolla kirjoittaa niistä. Näitä elämän kurjempia puolia on kuitenkin kaikilla ja mä taas arvostan hurjasti sitä, että sinä ja muut ootte kirjoittaneet omia kokemuksia ikävistä asioista. Sun kirjoitukset on varmasti helpottaneet monien kamppailua, tuoneet lohtua tai vertaistukea. Pahinta ikävien tunteiden ja kokemusten kanssa on ehkä se, että todella helposti tuntee olevansa täysin yksin niiden kanssa. Ehdottomasti jatka kirjoittamista muiden, mutta ennen kaikkea itseäsi varten. Kuten sanoitkin, tekstin kirjoittaminen tekee hyvää kirjoittajalle itselleenkin ja munkin täytyy mennä lukemaan niitä sun kirjoituksia. Ihanaa kun kirjoitat vaietuista asioista sekä haluat tuoda lohtua ja empatiaa muille<3

      Poista
  8. Nää asiat on just niitä jotka mulla on ollu mielessä jo kuukausia. En tykkää elämästä ja olen ennen ollut aina se positiivisin. En osaa elää en osaa ottaa itseäni niskasta kiinni, kaikki on raskasta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävää kuulla, toivottavasti asiat lähtee parempaan suuntaan pian<3 Oothan käynyt ammattilaisen luona juttelemassa? Pitäis osata olla armollinen itselleen ja hyväksyä se, ettei aina ole edes mahdollista jaksaa ja pystyä - tätä yritän kokoajan opetella itsekin..

      Poista
  9. Lawrence M Kraussin sanoin:
    “A universe without purpose should neither depress us nor suggest that our lives are purposeless. Through an awe-inspiring cosmic history we find ourselves on this remote planet in a remote corner of the universe, endowed with intelligence and self-awareness. We should not despair, but should humbly rejoice in making the most of these gifts, and celebrate our brief moment in the sun.”

    Yritetään jaksaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas hyvä pätkä! Tuli Cosmos mieleen, ootko kattonu Netflixistä? Yritetään<3

      Poista
  10. Osittain tutun kuuloisia tunteita. Tuon miksimiksi -pohtimisen lisäksi tulee myös usein tunne, että aika vaan juoksee eteenpäin ja kohta elämä on ohi, koska en just tiedä että mitä sillä pitäisi tehdä. Ja että onko tarkoitus, että nyt vaan tässä hengailen kaverin kanssa/lenkkeilen/neulon/teen jotain ihan vain jotta aika kuluu. Ja mitä varten sitä aikaa pitää kuluttaa. Että apua ei mun elämällä ole nyt mitään suurta tarkoitusta tai tavoitetta. On tää vaikeeta..

    Loppuun vielä vähän positiivisuutta, nimittäin kuvat ovat mielestäni (vähän karun) hienoja/kauniita! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota oon miettinyt joskus kans! Nykyisin se ei kuitenkaan enää mietitytä, sillä oon varma, että mitä vanhemmaksi tuun, sitä enemmän pystyn elämään hetkessä ja nauttimaan elämisestä yksinkertaisemmin. Luotan siihen, että kun kulutan tätä aikaa just tuolleen jotain ns turhanpäiväistä tehden, niin joku päivä tajuan unohtaneeni jatkuvan merkitystenhakemisen.. Eli siihen asti vaan pitää jaksaa tätä epätietoisuutta, heh.. Vaikeaa on, se on totta! :D Kiitos, oli ihanan seesteinen hetki maisemineen kaikkineen :)

      Poista
  11. Tsemppiä, elämää tulee kunnioittaa sitä eivät kaikki saa vaikka haluaisivat. Aina löytyy ihmisiä joilla menee moni asia paljon huonommin. Elämän merkitys voi olla montakin eri asiaa: toiselle se on koko harrastus josta luo myös uran, toiselle mielekäs työ jossa viihtyy, perhe-elämä, lemmikit, toisten auttaminen tai jotain aivan muuta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, oot aivan oikeassa ja kunnioitan elämää paljonkin ja juuri siitä syystä nämä mielen liikkeet harmittavatkin niin valtavasti. Aina löytyy ihmisiä, joilla on asiat huonommin, mutta se ei saisi estää jokaista yksilöä tuntemalla niinkuin tuntee. Masennusta on kuvailtu niin, että ihminen on kantanut liian painavaa taakkaa liian pitkään ja voisin sanoa tuon pitävän aika hyvin paikkaansa. Liian helposti ajatellaan, ettei omat murheet tai painolastit ole mitään KOSKA asiat voisivat olla huonommin. Se on totta, että asiat voisivat monesti olla huonomminkin, mutta siihen taas vaikuttaa niiiin monet asiat kuinka kukakin tuntee ja kokee ympärillään olevat haasteet. Mun mielestä on hyvä antaa ihmisille tilaa ja apua tukalan olon alkuvaiheessa ihan jo siksi, etteivät ongelmat pääsisi kasvamaan entistä suuremmiksi. Näin masentuneena on tottakai älyttömän helppoa ajatella, että mullahan on kaikki oikeasti todella hyvin. Juuri se oli kuitenkin syy, miksi mun ongelmat kasautuivat vuosien mittaan siihen pisteeseen, etteivät edes arkiset rutiinit onnistuneet. Vasta tuon kivikkoisen tien jälkeen ymmärsin, ettei aina voi tai tarvitse jaksaa. Toivon, että olisin ymmärtänyt tuon jo paljon aikaisemmin ja toivon, että kaikki voisivat hyväksyä huonon olonsa ilman, että siitä syyllistää itseään/joku muu syyllistää :) Tiedän, ettet tätä tarkoittanut, mutta "aina löytyy ihmisiä joilla menee moni asia paljon huonommin" on mielenterveysongelmaisille aika vaikeaa kuulla, koska suurin osa syyllistää sillä itseään jo ennestään aivan turhaan :/ Jos voimavarat ovat normaalilla tasolla, niin tuo ajattelu voi tottakai tuoda motivaatiota ja kiitollisuutta!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Kuukauden luetuimmat