perjantai 2. marraskuuta 2018

KAIKISTA KAUNEIN SYKSY

kaikista kaunein syksy-2 kaikista kaunein syksy-7-side

Huh, onpa tässä taas vierähtäny monta päivää edellisestä postauksesta. Nyt on hyvä aika palata vielä hetkeksi syksyyn, kun ulkona on pääasiassa harmaata ja ensilumikin sateli tänne Helsinkiin.

Tää syksy oli ehdottomasti kaunein muistamani, vaikka syksyt ovat aina upeita ja ihanaa aikaa ylipäätään. Luulen, että tähän fiilikseen vaikuttaa isolta osin Helsinki ja tää asuinalue - nää kuvatkin on otettu viereisestä puistosta, jossa käyn koirien kanssa päivittäin.

Syksy kuvastaa monesti jotain muutosta tai uuden alkua. Uuteen kouluun menemistä, opintojen jatkamista tai töihin palaamista kesän jälkeen. Kenties muuttoa toiseen kaupunkiin, kodin valmistelua talvea varten, pipojen ja hanskojen kaivamista kesäkätköistä. Yllättävän monilla tutuilla myös ensimmäistä yhteistä syksyä kesällä löydetyn kumppanin kanssa ja enemmän tai vähemmän varovaisen innostunutta suunnittelua yhteisen katon alle muuttamisesta.


id kaikista kaunein syksy-10 kaikista kaunein syksy-6

Mulle syksy on aina ollut kuin uusi sivu mun tarinalle ja ne pienet, jopa rutiininomaiset muutokset ovat tuntuneet tarjoavan lukemattomia uusia mahdollisuuksia. Tänä syksynä mulla ei kuitenkaan ollut sitä tunnetta. Tää syksy ei merkinnyt mulle mitään muutosta, minkään uuden alkua, eikä sen takia yhtäkään uutta mahdollisuutta. Tavallaan se on ihan okei, mutta samalla olo on jotenkin tosi alaston. Tuntuu siltä, että tässä hetkessä on nyt vaan se sama minä, kuin ennenkin. Ei sitä lohduttavaa ja samalla innostavaa ajatusta siitä, mitä kaikkea tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Ei sitä pientä toivonkipinää ja haaveilua siitä, mitä kaikkea haluan saada aikaan tai kuinka lähtisin muuttamaan asioita.

Nuo pienet toivonkipinät, haaveet ja unelmat on tehneet syksystä aina niin erityisen vuodenajan. Tänä syksynä niitä ei näkynyt, mutta silti tää syksy oli kaikista kaunein. Konkreettiset asiat paperille listattuna tää syksy oli luultavasti mitäänsanomattomampi, kuin koskaan aikaisemmin. Ois helppoa ajatella, että tää syksy oli kaikista kaunein siksi, että oon jonkun uuden äärellä tai katselen maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi. Nyt syksyssä ei ollut mitään muuta tavallisesta poikkeavaa, kuin ensimmäinen syksy Helsingissä ja omalla tavallaan on aika hienoa huomata, että siitä huolimatta tää syksy oli niin upeaa aikaa.

Musta tuntuu vähän siltä, että oon oppinut ymmärtämään liikaa, mutten tarpeeksi. Tiiättekö kun syvennytte johonkin aiheeseen ja alatte ymmärtämään sitä, niin huomaatte olevanne oikeastaan melko hukassa? Esimerkiksi mun valokuvaustaidot on paljon vahvemmat kuin videokuvaustaidot, mutta tiedän valokuvauksesta paljon enemmän, joten ymmärrän, että valokuvauksessa on niiiiin paljon sellaista, mitä en ymmärrä tai osaa :D Videokuvaus on teknisesti sen verran vierasta, että oon tyytyväinen siihen miltä se lopputulos näyttää, koska en edes tiedä sitä, mitä en tiedä videokuvauksesta.. Ehkä vähän vaikeasti selitetty, mutta lyhykäisyydessään: tieto lisää tuskaa, heh.

Mulla on tällainen tieto lisää tuskaa -fiilis oman itseni, ajatusteni ja identiteettini kanssa. Niin paljon on muuttunut ja mun silmät on auenneet itseni, elämäni ja tulevaisuuden toiveideni suhteen. Onneksi kuitenkin tiedän, että tää on oikea suunta ja että ne palaset tulee loksahtelemaan paikoilleen, kun sen aika koittaa.


kaikista kaunein syksy-11 kaikista kaunein syksy-9-side

Musta tuntuu, että elän nyt mielenkiintoisia aikoja. Asiat ja mietteet ei oo sieltä helpoimmasta päästä, mutta tää on paljon parempi, kuin se "noo tässä nyt ollaan, kaikki ihan hyvin" fiilis, jossa elelin monen monta vuotta enemmän tai vähemmän. Viime päivät on ollu aika raskaat varmasti isolta osin migreenin vuoksi. Tuntuu niin turhalta yrittää vähällä energialla työstää asioita, tehdä töitä ja saada hommia eteenpäin, kun seuraavaksi joudun sängyn pohjalle kolmeksi vuorokaudeksi. Väkisinkin se positiivisuus ja motivaatio alkaa rakoilemaan, kun tuntuu, että oma kroppakin palkitsee tehokkuudesta ja hyvästä meiningistä migreenillä...

Näin eilen Joannaa ja onnistuin purkamaan sitä pahaa oloa jopa vähän aggressiivisen ärsyyntyneenä :D Aggressiivinen on kyllä aivan yliampuva ilmaisu, mutta siltä musta tuntu. Vuosi sitten psykologi ja psykiatri sanoivat, etten oo kosketuksissa omaan pahaan oloon ja aika pian sen jälkeen tajusin itsekin mitä he tarkoittavat. Oon aina tosi lauhkea, sovitteleva, ymmärtävä ja ennemmin tuun surulliseksi kuin koen suuttumusta. En oo oikein osannu tuntea suuttumusta, saati purkaa sitä ulos itsestäni edes yksin ollessani ties kuin moneen vuoteen.

Eilen osasin(!) sanoa Joannalle painokkaasti, että "vittu mistään ei tuu mitään, koko elämä tuntuu aivan turhalta". Yleensä oon silleen, että "no emmää tiiä, ehkä jotenki vähä huono fiilis ollu viimeaikoina, mutta kaikki on ihan hyvin". Joannakin sanoi heti, että tuo on ihan super hyvä asia, että pystyt nyt olemaan tuolleen, koska oon aina ollu sellanen lammas, et joo ihan hyvin kaikki, ei tässä mitään ihmeempää, vaikka päässäni miettisin onko koko elämän jatkamisessa mitään järkeä.

Nauratti vähän, kun Joanna sanoi, että noniin nyt vaan oksennat mulle kaiken ja mä olin silleen, että no ei mulla enää oo mitään lisättävää :---D Objektiivisesti katsottuna se mun hetkellinen ärsytyksen ja pahan olon purkautuminen oli niiiiin normaalia, kuin voi vaan olla. Vähän väliä joku purkaa omaa oloaan aidon ärsyyntyneesti, väsyneesti ja turhautuneesti, mutta koska en oo jostain syystä pystynyt tekemään sitä pitkään aikaan, niin se tuntui jopa vähän aggressiiviselta, kuten sanoinkin.

Mutta huh, se oli aivan käsittämättömän helpottavaa! Sanoin Joannallekin, että hän on tällä hetkellä just se henkilö, kenen seurassa musta tuntuu hyväksytyltä olla se puoli minuuttia aidon ärsyyntynyt. Ei kukaan kiellä tai oo koskaan kieltäny mua näyttämästä mun aitoja tunteita, mutta syystä tai toisesta blokkaan sitä itse niin paljon, etten yleensä saa edes kiinni koko tunteesta, enkä osaa olla samanlainen kuin olin sen puoli minuuttia Joannan kanssa.

Tää kuulostaa ehkä hassulta, mutta se oli tosi voimaannuttava kokemus. Se tuntui ikäänkuin siltä, että tartuin kiinni siitä huonosta olosta ja ilmaisin sen ennen kaikkea itselleni. Istahdettiin sohvalle kahvikuppien kanssa juttelemaan ihan kaikesta muusta ja se mun huono olo oli hävinnyt. Tää sen sijaan voi kuulostaa raffilta, mutta näitä asioita on mahdotonta selittää kaunistellen.. Kotona ja vielä matkalla Joannan luokse yritin vaan pakoilla sitä tunnetta, ettei tässä oo mitään muuta ratkasua, kuin hypätä jostain sillalta. Se tuntuu monesti ainoalta ratkasulta päästä eroon siitä mun sisällä olevasta pahasta olosta, jota ei ainakaan auta se, että turrutan itseäni vaan lisää ja tungen sen pahan olon jonnekin niin syvälle, etten enää edes tunne sitä. Sitten en tunne mitään ja turrutan itteäni vaan lisää katsomalla Netflixiä. Tää on se helppo ratkaisu, koska en osaa (vielä) toimia millään muullakaan tavalla.

Taas kerran mun on pakko sanoa turhan huolen välttämiseksi, että siitä tunteesta huolimatta en oo tekemässä itselleni mitään, koska a) luotan siihen, että asiat helpottaa b) en vois tehdä sitä mun rakkaille ihmisille c) mulla on hyvä tukiverkko ja tiedän saavani sieltä tukea, kunhan vaan osaisin ite pyytää tukea ja ottaa sitä vastaan d) elämän lopettaminen on niin iso asia monesta näkökulmasta, ettei sitä "saisi" tehdä tunnepohjaisella päätöksellä. Ymmärrän kyllä miksi jotkut päätyvät siihen ratkaisuun ja miksi se tunne voi olla liian vahva järkeiltäväksi, mutta silti..

Menipäs tää nyt taas surumielisen kuuloiseksi, vaikka taustalla oleva ajatus ja kokemus oli ainoastaan positiivinen ja tsemppaava :) Huomasin siitä Joannan kanssa koetusta pienestä hetkestä, että välillä on hyväkin olla jämäkkä ja tuoda se oma fiilis esille kaunistelematta. Muutenkin tuollaisilla pienillä jutuilla on tosi iso vaikutus omaan mieleen. Vaikka olo ois hyvä, niin kyllä se kummasti muuttuu huonommaksi jos et hymyile, seisot hartiat lysyssä pää rinnassa ja puhut pienellä äänellä nöyristelevään sävyyn. Oon varmasti itse omalla toiminnallani onnistunut ajamaan itseäni vielä turtuneemmaksi ja alistuneemmaksi, mutta ehkä se tästä muuttuu kun oppia ja ymmärrystä tulee lisää kokoajan! :D Moni kaveri ihmettelee miten en suutu piiruakaan tietyistä asioista, jotka ois todellakin pienen (terveen) suuttumuksen arvoisia ja ehkä mun seuraava etappi onkin yrittää löytää se sisällä kytevä suuttumus ja tuoda se ilmi, jos se vaikka omalta osaltaan voimaannuttais mun omaa kokemusta itsestäni.

Heh, nyt asiaan hyvin liittyvästi lähden terapiaan! Otettiin eilen vähän erilaisia kuvia pitkästä aikaa, enkä malta oottaa, et saan laitettua niitä näytille :) Palataan huomenna tai viimeistään ylihuomenna, I promise<3


6 kommenttia:

  1. Ihan mahtavaa että purat nykyään myös tuota vihan tunnetta (oli se sitten omaa elämää tai mitä tahansa kohtaan), se auttaa kyllä huomattavasti oloa (ainakin itsellä). Sen jälkeen tuntuu että voikin sitten taas keskittyä johonkin muuhun kuin asiassa vellomiseen. :)

    Oon katsonut etäältä miten ihana syksy Suomessa on ollut ja se on kyllä ollut ihan mahtavan näköinen. Yksi parhaimmista ainakin kuvien perusteella!

    hanna
    www.hannamariav.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Hanna, kiitos :) Se voi kuulostaa negatiiviselta nopeasti ajateltuna, mutta suuttumus/ärtymys kuuluu oleellisesti tunneskaalaan ja jos haluaa "vapautua" niistä tunnemaailman lukoista, niin luonnollisesti kaikki tunteet pitää osata hyväksyä :) Tää syksy oli kyllä käsittämättömän upea!

      Poista
  2. Tää teksti osui tänhetkisiin tunnetiloihin niin hyvin, kiitos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Lohduttavaa aina kuulla, ettei oo yksin tällaisten (tai muidenkaan) mietteiden kanssa, vaikka vähän haikeita juttuja ovatkin :)

      Poista
  3. Herranjestas mulla tuli ihan kamala ikävä sua Anni ju tän luin <3

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...

Kuukauden luetuimmat